II

  Winston asteli kujannetta auringon valojen ja varjojen täplittäessä tien. Milloin oksat harvenivat, täplät laajenivat kultaisiksi lammikoiksi, joihin oli astuttava jalkansa. Vasemmalla tuskin näki maata kukkivilta sinikelloilta. Oli toukokuun toinen päivä. Metsän sisältä kuului sepelkyyhkysten kuherrusta.

  Hän oli tullut hiukan varhaisemmin kuin piti. Matkalla ei ollut esiintynyt mitään vaikeuksia, ja tyttö näytti olevan tarpeeksi kokenut, joten Winston pelkäsi vähemmän kuin muuten olisi ollut laita. Kaipa tyttö oli osannut keksiä varman paikan. Yleensähän ei voinut otaksua olevansa maaseudulla paremmassa turvassa kuin Lontoossakaan. Kaukovarjostimiahan täällä ei tietenkään ollut, mutta koskaan ei voinut olla varma kätketyistä mikrofoneista, joiden sieppaama ääni voitiin tuntea. Eikä sitä paitsi ollut helppoa noin vain omin nokkinsa lähteä matkaan herättämättä huomiota. Sataa kilometriä lyhempiä matkoja varten ei tosin passiin tarvinnut hankkia matkalupaa, mutta joskus oli asemilla partioita, jotka tutkivat kaikkien Puolueen jäsenten paperit ja tekivät hankalia kysymyksiä. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut näkynyt ainoatakaan partiota, ja asemalta tullessaan Winston oli vilkunut varovasti taakseen varmistuakseen siitä, että kukaan ei ollut seuraamassa. Juna oli ollut täynnä proleja, jotka kesäinen sää oli virittänyt viikonlopputuulelle. Puuistuimisen vaununosaston oli kokonaan täyttänyt yksi ainoa jättiläisperhe, jonka laajuus ulottui hampaattomasta isoäidin äidistä kuukauden ikäiseen kapalovauvaan. Perhe oli matkalla »lankoilemaan» iltapäiväksi maalle ja — niin kuin he avomielisestä kertoivat Winstonille — saadakseen hiukan mustaa voita.

  Kuja avartui leveämmäksi, ja hetken kuluttua hän löysi jalkapolun, josta tyttö oli kertonut. Se oli oikeastaan vain karjapolku, joka vei pensaikon halki. Kelloa ei ollut, mutta ei se vielä voinut olla viittätoista. Sinikelloja oli niin taajassa, että oli aivan mahdotonta olla astumatta päälle. Hän kumartui ja poimi muutamia, osaksi kuluttaakseen aikaa, mutta myös ohimennen ajatellen, että olisi kenties sopivaa antaa tytölle kukkakimppu. Hän oli saanut kokoon jo suuren nipun ja tunnusteli parhaillaan kukkien heikkoa, tympeätä hajua, kun hänet jähmetytti takaapäin kuuluva ääni. Kuiva oksa rasahti; joku astui sen päälle Hän rupesi uudestaan poimimaan sinikelloja. Se oli viisainta. Voihan se olla tyttökin, mutta yhtä hyvin joku saattoi olla hänen jäljillään. Olisi näyttänyt syylliseltä, jos olisi katsonut taakseen. Hän katkaisi kukanvarren toisensa jälkeen ... Käsi laskeutui pehmeästi hänen olkapäälleen.

  Hän kohotti katseensa. Tyttö puisti päätään, ilmeisesti varoittaakseen olemaan vaiti. Sitten tyttö tunkeutui pensaiden väliin ja levollisesti ohjasi Winstonin metsään kapeata polkua pitkin. Selvästikin hän oli kulkenut tätä tietä ennenkin, sillä hän väisti upottavat, vesiperäiset paikat kuin tottumuksesta. Winston seurasi perässä kukkakimppu yhä kädessä. Hänen ensimmäinen tunteensa oli huojennus, mutta katsellessaan edessään taipuilevaa joustavaa, hoikkaa vartaloa, jota punainen vyö sopivasti kiristi niin että lantioviiva tuli näkyviin, hän tunsi raskaasti oman alemmuutensa. Tuntui luultavalta, että kun tyttö kääntyisi katsomaan tarkemmin, hän karkkoaisi kaikesta huolimatta. Ilman ihanuus ja lehvien vihannuus aivan pelotti. Jo kävellessään asemalta toukokuisessa auringonpaisteessa Winston oli tuntenut olevansa likainen, kalvistunut, seinien sisäpuolella näivettynyt olio, jonka huokoset olivat täynnä Lontoon nokista pölyä. Tyttöhän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä täydessä päivänvalossa ulkona. Tultiin kaatuneen, kuivettuneen puun luo, josta tyttö oli puhunut.

  Tyttö hypähti kevyesti sen yli ja työnsi syrjään pensaat, joiden välissä ei sitä ennen näkynyt mitään aukkoa. Winston seurasi perässä. He tulivat luonnon jättämälle aukiolle, jota ympäröi taaja taimiviita sulkien sen kokonaan joka taholta. Tyttö pysähtyi ja sanoi:

  »Tässä me nyt olemme».

  Winston seisoi hänestä muutaman askelen päässä. Hän ei rohjennut tulla lähemmäksi.

  »En sanonut mitään tuolla kujalla», jatkoi tyttö, »jos siellä hyvinkin olisi ollut mikro jossakin. Aina joku noista sioista voi tuntea äänen. Mutta nyt ollaan täällä suojassa.»

  Winston ei vieläkään uskaltanut tulla lähemmäksi.

  »Olemmeko täällä suojassa?» hän kysyi typerästi.

  »Olemme. Katso puita.» Ne olivat pieniä saarnia, jotka olivat vesoneet kaadettujen isompien puiden kannoista ja varttuneet ranteen vahvuiseksi riukumetsäksi. »Noihin ei yhteenkään mahtuisi mikro. Ja olen minä täällä ollut ennenkin.»

  He vielä vain sulattautuivat valmistautuakseen keskustelemaan. Winston oli jo onnistunut tulemaan vähän lähemmäksi. Tyttö seisoi suorana ja hymy hänen kasvoillaan tuntui hiukan pilkalliselta, aivan kuin hän ihmettelisi miksi Winston on niin hidas toimimaan. Sinikellot olivat pudonneet maahan. Winston tarttui tytön käteen. Hän sanoi:

  »Tiedätkö, että tähän hetkeen asti en tiennyt, minkä väriset sinun silmäsi olivat?» Ruskeat ne olivat, nyt hän sen näki, hieman ruskehtavat, ja ripset olivat tummat. »Entä sinä, kun nyt olet kunnolla nähnyt minut, vieläkö viitsit katsella minua?»

  »Vallan erinomaisesti.»

  »Minä olen yhdeksänneljättä ikäinen. Minulla on vaimo, josta en pääse eroon, ja minulla on suonikohju ja viisi tekohammasta.»

  »Ei ole mitään, mistä pihtaisin vähemmän», sanoi tyttö.

  Samassa tyttö oli hänen sylissään. On vaikeata sanoa, kumman aloitteesta se tapahtui. Aluksi Winston ei tuntenut varsinaisesti mitään, enintään tuntui se uskomattomalta. Nuorekas ruumis jännittyi hänen omaansa vasten. Paksu tumma tukka hajosi hänen kasvoilleen, ja ... niin ... tyttö oli tosiaankin kohottanut kasvonsa, ja Winston suuteli suurta, punaista suuta. Tyttö oli kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi häntä rakkaakseen, kultasekseen ja omakseen. Winston oli vetänyt hänet maahan ruohikolle, eikä tyttö vastustellut rahtuakaan, Winston sai tehdä hänelle mitä ikinä halutti. Mutta totuus oli, että se ei tuottanut Winstonille muuta ruumiillista aistimusta kuin mitä pelkkä kosketus tuotti. Kaikki tuntui vain uskomattomalta, ja ylpeä hän myös oli. Hän riemuitsi siitä, että näin tapahtui, mutta ruumiillista himoa hän ei tuntenut. Kaikki kävi liian pian, tytön nuoruus ja kauneus pelotti häntä; hän oli liiaksi tottunut elämään ilman naisia... syytä hän ei itsekään tiennyt. Tyttö nousi istumaan ja pisti sinikellon hiuksiinsa. Hän nojasi Winstoniin ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.

  »Älä välitä, rakkaani, eihän meillä kiirettä ole. Koko iltapäivä on meidän. Eikö olekin tässä mainio piilopaikka? Löysin tämän kerran kun eksyin yhteismarssilla. Jos joku tulisi, kuulisi sen sadan metrin päästä.

  »Mikä sinun nimesi on?» kysyi Winston.

  »Julia. Sinun nimesi minä tiedän, Se on Winston ... Winston Smith.»

  »Mistä sinä sen tiedät?»

  »Taidan olla parempi selonottaja kuin sinä, kultaseni. Sanohan, mitä ajattelit minusta ennen kuin annoin sinulle sen lapun?»

  Winstonin ei vähääkään tehnyt mieli valehdella. Ja olihan sitä paitsi näin aluksi tavallaan rakkauden uhri, jos kertoi heti pahimman.

  »Vihasin sinun näkemistäsikin», hän sanoi. »Olisin halunnut raiskata sinut ja murhata heti sen jälkeen. Kaksi viikkoa sitten aioin vakavissani murskata pääsi katukivellä. Jos haluat tietää totuuden, kuvittelin että olit tekemisissä Ajatuspoliisin kanssa.»

  Tyttö nauroi iloisesti. Ilmeisesti hän piti tätä osoituksena naamioitumiskykynsä etevyydestä.

  »Ajatuspoliisin! Ajattelitko aivan tosissasi niin?»

  »Ehkä en aivan täsmälleen niin. Mutta koko ulkomuotosi... vain sen vuoksi että olet nuori ja tuore ja terve, ymmärräthän... kaiken sen perusteella ajattelin, että mahdollisesti...»

  »Luulit että minä olen hyväkin Puolueen jäsen. Puhdas sanoissa ja teoissa. Lippuja, juhlakulkueita, iskulauseita, kilpailuja, yhteismarsseja ... kaikkea sellaista. Ja sitten kuvittelit, että jos tulisi pienikin mahdollisuus, niin ilmiantaisin sinut ajatusrikollisena ja toimittaisin tapetuksi, niinkö?»

  »Jotakin sen tapaista. Monet nuoret tytöthän ovat sellaisia, niin kuin tiedät.»

  »Kirottuja ne, jotka niin tekevät», sanoi Julia kiskaisten Nuorten Sukupuolisuudenvastustamisliiton punaisen vyön uumaltaan ja heitti sen oksalle. Samassa hän kuin lantionsa koskettamisen muistuttamana tunnusteli suojapukunsa taskua ja otti sieltä pienen suklaalevyn. Hän taittoi sen kahtia ja antoi toisen puolen Winstonille. Winston tiesi heti näkemältäkin, että se oli erittäin harvinaista suklaata. Se oli tumman kiiltävää ja kääritty hopeapaperiin. Tavallinen suklaa oli himmeänruskeata murenevaa ainetta, joka maistui lähinnä — mikäli sitä yleensä kukaan pystyi kuvailemaan — palavan roskakasan savulta. Joskus harvoin hän oli saanut maistaa tällaista suklaata. Heti ensimmäinen maun hitu herätti hänen mielessään muiston, jota hän ei kyennyt hillitsemään, niin voimakas ja häiritsevä se oli.

  »Mistä sinä tämän sait?» hän kysyi.

  »Mustastihan minä...», vastasi tyttö välinpitämättömästi. »Sellainen tyttö minä vain olen, pidä varasi. Kilpailuissa olen hyvä ja Vakoojissa olin ryhmänjohtaja. Kolme iltaa viikossa teen vapaaehtoista työtä Nuorten Sukupuolisuudenvastustamisliitossa. Tuntikaudet olen ollut liimaamassa heidän kirottuja julisteitaan pitkin Lontoota. Ja kulkueessa minä aina kannan lippua toisesta kepistä. Ja aina olen iloinen enkä pinnaa mistään. Kiljun aina muiden mukana... niin minä teen. Se on ainoa keino, millä tässä nahkansa säilyttää.»

  Ensimmäinen suklaamurena oli sulanut Winstonin suussa. Se maistui ihanalta. Mutta muistikuva pyöri yhä hänen mielessään, jokin voimakas mutta ei kuitenkaan selväpiirteinen, se oli kuin vain toisesta silmäkulmasta salaa nähty esine. Hän työnsi sen luotaan tietoisena siitä, että se oli vain muisto jostakin teosta, jonka hän olisi tahtonut tekemättömäksi, mutta ei mahtanut sille mitään.

  »Sinä olet kovin nuori», hän sanoi. »Kymmenen, viisikintoista nuorempi kuin minä. Mitä miellyttävää sinä näet sellaisessa miehessä kuin minä?»

  »Sinun kasvoissasi on jotakin. Arvelin vain, että yritänpä. Minä olen tarkka huomaamaan, kuka ei sovi. Ja heti kun näin sinut, tiesin että sinä olet heitä vastaan.»

  Heitä, se siis merkitsi Puoluetta, ennen kaikkea Sisärengasta, josta tyttö puhui vihamielisen pilkallisesti, niin että Winston suorastaan tunsi olonsa epävarmaksi, vaikka tiesikin, että näin turvallista paikkaa ei ollut missään muualla. Mutta tytön raaka puhetapa häntä kummastutti. Edellytettiin, että Puolueen jäsenet eivät kiroile eivätkä vanno, ja Winston itse kirosi hyvin harvoin, ainakin ääneen. Mutta Julia ei tuntunut voivan sanoa sanaakaan Puolueesta, etenkään Sisärenkaasta, käyttämättä sellaisia sanoja, joita näkee liidulla kirjoitettuina käymälöiden seiniin. Se ei ollut Winstonista vastenmielistä. Pikemminkin se vain osoitti, miten vastahankainen tyttö oli Puolueelle ja kaikille sen menettelytavoille, ja tavallaan se kuulosti luonnolliselta ja terveeltä aivan kuin hevosen korskunta sen saatua eteensä pilaantuneita heiniä. He olivat lähteneet metsäaukiolta ja kävelivät taas varjoisalla tiellä kädet toistensa ympärillä milloin tie vain oli tarpeeksi leveä kahden kulkea rinnan. Winston pani merkille, miten paljon pehmeämpi tytön uuma oli nyt ilman vyötä. He eivät puhuneet äänekkäästi, kuiskailivat vain. Saavuttiin metsikön reunaan. Julia pysähtyi.

  »Ei mennä tuonne avoimelle kentälle. Joku voi vahtia siellä. Pysytään täällä oksien takana suojassa.»

  He seisoivat pähkinäpensaiden varjossa. Aurinko paistoi lehvienkin lävitse kuumasti heidän kasvoihinsa. Winston katseli peltomaata heidän edessään. Samassa hänen mieleensä palautui entinen ihmeellinen muistikuva. Hän tunsi tämän paikan näöltä. Vanha, tarkkaan syötetty laidunmaa, jalkapolku sen poikki ja myyränkasoja siellä täällä. Harjanteella toisella puolella jalavat huojuivat tuulessa juuri sen verran että huomasi, ja lehdet liikkuivat hiljaa kuin naisen tuuhea tukka. Varmaankin oli aivan lähellä, näkymättömissä joki, missä särjet uiskentelivat vihreissä poukamissa.

  »Onko täällä missään lähettyvillä jokea?» hän kysyi kuiskaten.

  »Tuolla oikealla, siellä on. Aivan tuon vainion takana tuossa. Siinä on kalojakin, oikein isoja. Näkee, kuinka ne mukailevat raitojen alla ja heiluttelevat pyrstöään.»

  »Tämähän on Kultamaa ... likipitäen», Winston kuiskasi.

  »Kultamaa?»

  »Ei se mitään oikeastaan ole. Vain maisema, jonka olen joskus nähnyt unissani.»

  »Katso!» kuiskasi Julia.

  Rastas oli lehahtanut oksalle vain parin metrin päähän heistä, aivan heidän kasvojensa tasalle. Ehkä se ei ollut huomannut heitä. Se istui päivänpaisteessa, he seisoivat varjossa. Se levitteli vielä siipiään, sovitti ne huolellisesti kokoon, heilautti päätään kuin kumartaen auringolle ja päästi sitten kurkustaan lauluvirran. Sävelten voima oli iltapäivän hiljaisuudessa hämmästyttävä. Winston ja Julia nojautuivat huumautuneina toisiinsa. Laulu jatkui jatkumistaan, monta minuuttia. Se vaihteli ihmeellisellä tavalla. Kertaakaan lintu ei toistanut itseään, oli aivan kuin se olisi tarkoituksellisesti näyttänyt taituruuttaan. Joskus se pysähtyi pariksi sekunniksi, levitti siipiään ja supisti ne jälleen, sitten se pullisti pilkullista rintaansa ja puhkesi taas laulamaan. Winston katseli sitä suorastaan kunnioittaen. Ketä varten, mitä varten lintu lauloi? Ei puolisoa, ei kilpakosijaa ollut tarkkailemassa. Miksi sen täytyi istua aution metsän reunassa ja vuodattaa lauluaan tyhjyyteen? Mahtoiko sittenkin olla mikrofoni jossakin kätkettynä? Hän ja Julia olivat vain hiljaa kuiskailleet, eikä se olisi ollut kyennyt vangitsemaan heidän sanojaan, rastaan laulun kyllä. Ehkäpä juuri nyt langan päässä istui joku pieni, synkkä mies ja kuunteli korva tarkkana... kuunteli tuota. Mutta vähitellen laulu karkotti hänen mielestään kaikki mietteet. Oli kuin pehmeätä nestettä olisi valunut hänen ylitseen ja sekoittunut lehvikön siivilöimään auringonpaisteeseen. Hän lakkasi ajattelemasta, tunsi vain. Tytön vartalo hänen käsivartensa syleilyssä oli pehmeä ja lämmin. Hän käänsi Julian puoleensa, niin että he seisoivat rinta rintaa vasten. Tytön ruumis tuntui sulavan hänen ruumiiseensa. Mihin hän koskikin, kaikki suostui ja antoi myöten kuin vesi. Heidän suunsa olivat yhdessä; tämä oli aivan erilaista kuin ne kovat suudelmat, joita he äsken olivat toisilleen antaneet. Kun heidän kasvonsa erkanivat toisistaan, molemmat huoahtivat syvään. Lintu pelästyi ja lensi lepattavin siivin pakoon.

  Winston painoi huulensa tytön korvaan.

  »Nyt», hän kuiskasi.

  »Ei tässä», kuiskasi tyttö vastaan. »Mennään takaisin piiloon. Siellä on parempi.»

  Oksat rasahtelivat silloin tällöin, kun he nopeasti palasivat aukiolleen. Kun he taas olivat saarnirenkaan sisäpuolella, tyttö kääntyi ja oli hänen kanssaan kasvokkain. Molemmat he hengittivät kiihkeästi, mutta hymy oli palannut tytön suupieliin. Hän katsoi hetken Winstonia silmiin. Sitten hän tarttui suojapukunsa vetoketjun lukkoon. Ja nyt! Oli miltei kuin Winstonin unessa. Miltei yhtä nopeasti kuin hän oli kuvitellut, tyttö oli heittänyt vaatteensa pois, heittänyt ne yhtä ihanasti kuin koko sivistys olisi sillä heitetty pois ja tuhottu. Tytön ruumis hohti auringonpaisteessa valkoisena. Mutta Winston oli hetken katsomatta hänen ruumistaan; hän ei saanut katsettaan irrotetuksi tytön pisamaisista kasvoista ja hänen rohkeasta hymystään. Hän polvistui hänen eteensä ja otti hänen kätensä omiinsa.

  »Oletko tehnyt tätä ennen?»

  »Tietysti. Satoja kertoja ... no, kymmeniä ainakin.»

  »Puolueen jäsenten karissako?»

  »Niin, aina vain Puolueen jäsenten kanssa.»

  »Sisärenkaanko? »

  »Ei niiden sikojen sentään, ei! Vaikka on niitä halukkaita aivan tarpeeksi niidenkin joukossa, jos vain saisivat. Eivät ne niin pyhiä ole kuin ovat olevinaan.»

  Winstonin sydän hypähti. Kymmeniä kertoja oli tyttö siis tehnyt sen: hän toivoi, että satoja... tuhansia. Kaikki mikä viittasi turmeltuneisuuteen, täytti hänet rajulla toivolla. Kukapa tiesi, ehkä Puolue oli sittenkin sisäisesti mätä, ehkäpä ankarien tapojen ja itsensäkieltämisen kunnioitus olikin vain häpeätä, joka peitti syyllisyyden. Jospa vain voisi tartuttaa koko roskajoukkoon pitaalin tai kupan, miten iloisin mielin hän olisikaan tehnyt niin! Mitä tahansa sen mädättämiseksi, heikentämiseksi, altakaivamiseksi! Hän veti tytön alas luokseen, niin että he olivat kasvokkain polvillaan.

  »Kuule minua. Mitä enemmän olet tehnyt sitä, sitä enemmän rakastan sinua. Haluan että kaikki olisivat luitaan myöten turmeltuneita.»

  »Hyvä. Sitten minä sovin sinulle. Minä olen luitani myöten turmeltunut.»

  »Pidätkö sinä siitä? En tarkoita nyt vain itseäni, vaan koko sitä asiaa?»

  »Se on ihanaa.»

  Se ylitti kaiken, mitä Winston halusi kuulla. Ei pelkkä yhteen henkilöön kohdistuva rakkaus, vaan eläimellinen vaisto, yksinkertainen erikoistumaton himo: se raastaisi Puolueen kappaleiksi. Hän painoi tytön alas ruoholle, sinikellojen joukkoon. Tällä kertaa ei ollut mitään vaikeutta. Hetken perästä heidän huohottavat rintansa rauhoittuivat, ja suloisen avuttomina he irtaantuivat toisistaan. Aurinko tuntui paistavan vielä kuumemmin. Heitä unetti molempia. Winston kurotti suojapuvut käteensä ja peitteli niillä tytön. Melkein heti sen jälkeen he nukahtivat ja nukkuivat puolisen tuntia.

  Winston heräsi ensiksi. Hän nousi istumaan ja katseli tytön pisamaisia kasvoja, jotka yhä nojasivat kämmeneen rauhallisesti. Suu oli ainoa, mitä tytössä saattoi sanoa kauniiksi. Tarkemmin katsoen näki, että silmien ympärillä oli pari ryppyä. Lyhyt, tumma tukka oli harvinaisen paksu ja pehmeä. Winston muisti, ettei hän vieläkään tiennyt tytön sukunimeä eikä missä hän asui.

  Nuori, jäntevä ruumis, joka nyt oli avuttomana unen vallassa, herätti hänessä säälivän, suojelevan tunteen. Mutta se ajatukseton hellyys, jota hän oli tuntenut pähkinäpensaan alla rastaan laulaessa, ei palannut. Hän veti suojapuvut syrjään ja katseli sileätä, valkeata kylkeä. Ennen, hän ajatteli, mies näki tytön ruumiin ja himoitsi sitä, ja se olikin lorun loppu. Mutta nykyisin on puhdas rakkaus ja puhdas himo mahdotonta. Ei yksikään tunne ole puhdas, sillä kaikkeen sekoittuu pelko ja viha. Heidän syleilynsä oli ollut taistelua ja hurmio oli voitto. Se oli isku, joka oli kohdistunut Puolueeseen. Se oli poliittinen toimitus.