Pieksäjäiset harvenivat, ne muuttuivat pääasiallisesti vain uhkaksi, että saattoivat palata milloin tahansa, jos hänen vastauksensa eivät olleet tyydyttäviä. Kuulustelijat eivät olleet mustaunivormuisia roistoja vaan Puolueen älymystöön kuuluvia, pyöreähköjä, liukasliikkeisiä miehiä, joilla oli välkkyvät silmälasit ja jotka vuorottelivat häntä käsittelemässä — siltä ainakin tuntui — kymmenen tai kaksitoista tuntia yhteen menoon. Toiset kuulustelijat pitivät huolta siitä, että hänellä oli kestettävällään alituista pientä kiusaa, mutta he eivät turvautuneet pääasiallisesti kipuun. He läiskyttelivät häntä kasvoihin, kääntelivät korvista, kiskoivat tukasta, panivat seisomaan yhdellä jalalla, eivät antaneet heittää vettä, häikäisivät kirkkaalla valolla niin että silmät valuivat vettä. Mutta tällä kaikella oli vain tarkoituksena nöyryyttää häntä ja hävittää hänen kykynsä vastailla ja puhua järkevästi. Heidän varsinainen aseensa oli armoton kuulusteleminen, joka jatkui jatkumistaan, tunnin toisensa perästä. Häntä harhautettiin, asetettiin ansoja, väännettiin muuksi kaikki mitä hän sanoi, otettiin joka askelella kiinni valheista ja ristiriitaisuuksista, kunnes hän alkoi itkeä yhtä paljon häpeästä kuin hermoväsymyksestä. Joskus hänen oli pakko itkeä yhden ja saman kuulustelun aikana monta kertaa Enimmäkseen hänelle ärjyttiin herjaussanoja ja uhattiin pienimmästäkin empimisestä, että hänet jätettäisiin uudelleen vartijoiden käsiteltäväksi. Mutta joskus sävy vallan muuttui, häntä sanottiin toveriksi, vedottiin häneen Ingsocin ja Ison Veljen nimessä ja kyseltiin murheellisesti, eikö hän sittenkin ollut sen verran uskollinen Puolueelle, että haluaisi korjata kaiken sen pahan, minkä oli tehnyt. Kun hänen hermonsa olivat tuntikausia kestäneen kuulustelemien jälkeen riekaleina, tuollainenkin vetoaminen saattoi hellyttää kyyneliin. Loppujen lopuksi mursi nalkutus hänet täydellisemmin kuin vartijain saappaat ja nyrkit. Hän tuli sanalla sanoen suuksi joka puhui, kädeksi joka allekirjoitti mitä vain vaadittiin. Hänen ainoana huolenaan oli keksiä ajoissa mitä hänen toivottiin tunnustavan, ja sitten tunnustaa nopeasti ennen kuin ehdittiin ruveta pahoinpitelemään. Hän tunnusti murhanneensa korkeassa asemassa olevia Puolueen jäseniä, levittäneensä kapinallisia painotuotteita, kavaltaneensa julkisia varoja, myyneensä sotasalaisuuksia ja tehneensä sabotaasia joka lajia. Hän tunnusti olleensa Itä-Aasian palkoissa oleva vakooja jo niin varhain kuin 1968. Hän tunnusti olevansa uskovainen, ihailevansa kapitalismia ja olevarisa sukupuolisesti harhautunut. Hän tunnusti murhanneensa vaimonsa, vaikka tiesi yhtä hyvin kuin kuulustelijatkin, että Katarina yhä oli elossa. Hän tunnusti vuosia sitten olleensa henkilökohtaisesti kosketuksessa Goldsteiniin ja nyt olevansa jäsen maanalaisessa järjestössä, johon oli kuulunut miltei joka ainoa, jonka hän oli milloinkaan tuntenut. Helpointa oli tunnustaa kaikki ja ilmiantaa jokainen. Ja jollakin tavalla se kaikki olikin totta. Olihan totta, että hän oli ollut Puolueen vihollinen, eikä Puolueen silmissä ollut ajatuksella eikä teolla mitään eroa.

  Oli myös toisenlaisia muistoja. Ne olivat hänen mielessään hajanaisina, erillisinä kuin kuvat, joita rajoitti musta pimeys.

  Koppi saattoi olla joko pimeä tai valoisa, sillä hän ei nähnyt mitään muuta kuin silmäparin. Aivan vieressä jokin koje tikitti hitaasti ja säännöllisesti. Silmät kasvoivat suuremmiksi ja tulivat valoisammaksi. Yhtäkkiä hän kohosi ja upposi silmiin, jotka nielivät hänet sisäänsä.

  Hänet köytettiin tuoliin, jonka ympärillä oli kaikenlaisia mittaritauluja, ja häikäisevä valo oli hänen päänsä päällä. Valkotakkinen mies tarkasteli osoittimia. Ulkoa kuului raskasta astuntaa. Ovi rämähti auki. Vahakasvoinen upseeri astui sisään kahden vartijan seuraamana.

  »Huone 101», sanoi upseeri.

  Valkotakkinen mies ei kääntynyt. Hän ei vilkaissutkaan Winstoniin, tarkasteli vain osoittimia.

  Winston työnnettiin valtavaan käytävään, kilometrin levyiseen. Se oli täynnä loistavaa, kultaista valoa, hän ulvoi naurusta ja huuteli täyttä kurkkua tunnustuksiaan. Hän tunnusti kaiken, sellaistakin mistä oli kidutettaessa onnistunut vaikenemaan. Hän kertoi koko elämäntarinansa kuulijakunnalle, joka ennestään tiesi sen kaiken. Siellä olivat vartijat, muut kuulustelijat, valkotakkiset miehet, O’Brien, Julia, herra Charrington; kaikki vyöryivät käytävässä ja imuroivat huutaen. Jokin hirvittävä asia, joka oli ollut tulevaisuudessa, oli onnistuttu jollakin tavoin kiertämään ja jäänyt tapahtumatta. Kaikki oli kunnossa, ei ollut enää tuskaa, viimeinenkin yksityiskohta hänen elämästään oli ymmärretty ja annettu anteeksi.

  Hän kohottautui lautavuoteeltaan puolittain varmana siitä, että oli kuullut 0’Brienin äänen. Koko kuulustelun ajan hän oli tuntenut vaikka ei nähnyt, että O’Brien oli ollut aivan hänen vieressään, näkymättömissä vain. O’Brien oli se, joka johti kaikkea. Hän se oli lähettänyt vartijat Winstonin kimppuun ja estänyt heidät tappamasta häntä. Hän juuri oli ratkaissut, milloin Winstonin oli kiljuttava tuskasta, milloin hän saisi lykkäystä, milloin hänelle annettaisiin ruokaa, milloin hän saisi nukkua, milloin hänen käsivarteensa ruiskutettaisiin lääkkeitä. Hän se kysyi kysymykset ja ohjasi, miten oli vastattava. Hän oli kiduttaja, hän oli suojelija, hän oli inkvisiittori, hän oli ystävä. Ja samassa — Winston ei voinut muistaa, tapahtuiko se lääkeunessa vai luonnollisessa, vai suorastaan hereillä — ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Älä pelkää, Winston, sinä olet minun suojeluksessani. Seitsemän vuotta olen pitänyt sinua silmällä. Nyt on tullut käännekohta. Minä pelastan sinut, minä teen sinut virheettömäksi.» Hän ei ollut varma, oliko se 0’Brienin ääni; mutta juuri sama ääni oli sanonut hänelle: »Me tapaamme paikassa, missä ei ole pimeätä». Se oli sanonut niin hänen toisessa unessaan, seitsemän vuotta takaperin.

  Hän ei voinut muistaa kuulustelun päättyneen. Tuli pimeä vaihe, ja sitten koppi, tai huone missä hän nyt oli, muuttui vähitellen aineelliseksi hänen ympärillään. Hän makasi selällään eikä voinut liikahtaa. Jokin piteli kiinni hänen ruumistaan jokaisesta olennaisesta kohdasta. Takaraivokin oli jollakin kumman tavalla tarttunut kiinni. O’Brien katseli juhlallisesti ja synkästi. Hänen kasvonsa näyttivät näin alhaalta päin katsoen raaoilta ja kuluneilta, silmien alla oli pussit ja nenästä suuhun kulki väsyneet juomut. Hänen kätensä alla oli mittaritaulu; osoitin oli pystyssä, numerot kiersivät taulua.

  »Minähän sanoin», sanoi O’Brien, »että jos tapaamme, niin tapaamme täällä.»

  »Niin», sanoi Winston.

  Ilman mitään muuta varoitusta kuin 0’Brienin pieni käden liikahdus tuskan aalto virtasi hänen ruumiiseensa. Se oli hirmuinen tuska, koska hän ei voinut nähdä, mitä tapahtui, ja hänestä tuntui, että hänelle tehtiin kuolettavaa väkivaltaa. Hän ei tiennyt, tapahtuiko se todellisuudessa vai oliko kysymyksessä vain sähkön avulla aikaansaatu tunne. Koko ruumis tempautui irti omasta muodostaan, jäsenet lähtivät hitaasti erilleen. Vaikka tuska oli nostanut hien hänen otsalleen, pahinta oli pelko, että selkäranka katkeaisi. Hän puri hampaansa yhteen ja hengitti nenän kautta yrittäen olla hiljaa niin kauan kuin mahdollista.

  »Sinä pelkäät», sanoi O’Brien katsoen häntä silmiin, »että kohta jokin katkeaa. Erityisesti pelkäät selkärankaasi. Sinulla on selvä mielikuva selkärangan murtumisesta ja ydinnesteen vuotamisesta ulos. Sitä sinä juuri ajattelet, Winston, vai mitä?»

  Winston ei vastannut. O’Brien käänsi osoittimen alkuasentoon. Tuskan aalto vetäytyi pois miltei yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

  »Se oli neljäkymmentä», sanoi O’Brien. »Voit nähdä, että asteikossa ulottuu numeroita sataan asti. Koetahan muistaa meidän keskustellessamme, että minulla on vallassani tuottaa sinulle tuskaa minä hetkenä tahansa ja minkä asteisena haluan. Jos yritätkin valehdella tai juonitella millä tavalla tahansa tai pysyttelet tavallisen älyllisen tasosi alapuolella, saat heti kiljua tuskasta. Ymmärrätkö?»

  »Ymmärrän», vastasi Winston.

  O’Brienin ilme muuttui vähemmän ankaraksi. Hän korjasi miettivästi silmälasejaan. Sitten hän asteli hetken edestakaisin. Kun hän puhui, hänen äänensä oli lempeä ja kärsivällinen. Hän oli kuin lääkäri, kuin opettaja, pappikin, altis selittämään ja vakuuttamaan, ei lainkaan rankaisemaan.

  »Olen ottanut vaivautuakseni sinun takiasi, Winston», hän sanoi, »koska sinun takiasi kannattaa vaivautua. Tiedät täydellisesti, mistä on kysymys. Olet jo vuosia tiennyt sen, vaikka olet taistellut tietoasi vastaan. Sinä olet sielullisesti harhautunut. Sinua vaivaa muistin puutteellisuus. Et kykene muistamaan tosioloisia tapahtumia, ja kuvittelet muistavasi toisia, joita ei milloinkaan ole tapahtunut. Onneksi se vika on parannettavissa. Et ole koskaan hoitanut sitä itsessäsi, koska et ole halunnut. Olisi tarvittu vain pientä tahdon ponnistusta, ja sitä et ole tahtonut. Nytkin, huomaan sen hyvin, yrität pitää kiinni sairaudestasi kuvitellen että se on hyve. Ottakaamme esimerkki. Minkä vallan kanssa Oceania on tällä hetkellä sodassa?»

  »Kun minut vangittiin, Oceania kävi sotaa Itä-Aasiaa vastaan.»

  »Siis Itä-Aasiaa. Hyvä. Ja Oceania on aina käynyt sotaa Itä-Aasiaa vastaan, eikö olekin?»

  Winston veti henkeä. Hän avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut irroittaa katsettaan mittarista.

  »Totuus, ole hyvä, Winston. Sinun totuutesi. Sano minulle, mitä luulet muistavasi.»

  »Muistan, että vain viikko ennen kuin minut vangittiin, emme olleet sodassa Itä-Aasiaa vastaan. Olimme liitossa heidän kanssaan. Me taistelimme Euraasiaa vastaan. Sitä sotaa oli kestänyt neljä vuotta. Sitä ennen...»

  O’Brien vaiensi hänet kädenliikkeellä.

  »Toinen esimerkki», hän sanoi. »Muutamia vuosia takaperin sinulla oli erittäin pahanlaatuinen harha. Uskoit että kolme miestä, kolme entistä Puolueen jäsentä, joiden nimet olivat Jones, Aaronson ja Rutherford — samat miehet, jotka mestattiin syyllistyneinä valtiopetokseen ja sabotaasiin, ja olivat tehneet täydellisen tunnustuksen — eivät olleet syypäitä niihin rikoksiin, joista heidät tuomittiin. Uskoit nähneesi selvän kirjallisen todisteen siitä, että heidän tunnustuksensa olivat väärät. Sinulla oli harha-aistimus jostakin valokuvasta. Uskoit, että se oh sinulla tosiaankin ollut kädessäsi. Se oli tällainen valokuva.»

  Pitkänomainen sanomalehtileike oli ilmestynyt O’Brienin käteen. Se oli Winstonin näkyvissä viitisen sekuntia. Se oli valokuva, eikä sen samaisuudesta voinut olla epäilemistä. Se oli juuri se valokuva. Toinen jäljennös valokuvasta, jossa Jones, Aaronson ja Rutherford olivat heidän ollessaan Puolueen tehtävissä New Yorkissa, sama kuva, jonka Winston oli sattumalta saanut, käsiinsä yksitoista vuotta takaperin ja sitten hävittänyt. Se oli vain hetken hänen silmiensä edessä, sitten se hävisi näkymättömiin. Mutta hän ehti nähdä sen, erehtymättömästi nähdä! Hän teki epätoivoisen yrityksen vapauttaa yläruumiinsa. Mutta oli mahdotonta siirtyä edes senttimetrin verran mihinkään suuntaan. Hän oli hetkeksi unohtanut mittarinkin. Hän ei halunnut muuta kuin tuntea kuvan taas kädessään tai ainakin nähdä sen.

  »Se on olemassa!» hän huusi.

  »Ei», sanoi O’Brien. Hän meni huoneen toiselle puolelle. Siellä oli seinässä muistireikä. Hän kohotti kantta. Paperiliuska liihotteli kuumaan ilmavirtaan. Se hävisi liekkien kitaan. O’Brien kääntyi takaisin.

  »Tuhkaa», hän sanoi. »Tuhkaa, jota ei koskaan enää voida tuntea. Tomua. Se ei ole olemassa. Se ei ole koskaan ollutkaan olemassa.»

  »Mutta se oli olemassa! Se on olemassa! Se on muistissa. Minä muistan sen. Ja te muistatte sen.»

  »En muista», sanoi O’Brien.

  Winstonin rohkeus laski. Tämä oli kaksoisajattelua. Hän tunsi kuolemanomaista avuttomuutta. Jos olisi voinut olla varma siitä, että O’Brien valehteli, se ei olisi merkinnyt mitään. Mutta olihan aivan mahdollista, että O’Brien oli tosiaankin unohtanut valokuvan. Ja jos niin oli, silloin hän olisi jo voinut unohtaa kieltäneensä muistavansa sen ja unohtaa vielä unohtamisensakin. Miten saattoi olla varma siitä, että se oli pelkkää temppuilua? Kukaties tuo järjetön mieliharha oli voinut todellakin tapahtua: se oli ajatus, joka luhisti, saattoi tappiolle.

  O’Brien katseli häntä miettivästi. Hänellä oli entistä enemmän sellaisen opettajan ilme, joka huolehtii hairahtuneesta mutta lupaavasta lapsesta.

  »On olemassa Puolueen tunnuslause menneisyyden hallitsemisesta», hän sanoi. »Toista se!»

  »’Joka hallitsee nykyhetken, hallitsee menneisyyden’», joka hallitsee nykyhetken, hallitsee menneisyyden», toisti Winston kuuliaisesti.

  »’Joka hallitsee nykyhetken, hallitsee menneisyyden’» sanoi O’Brien nyökäyttäen päätään hitaasti kuin hyväksyen ajatuksen. » Onko sinun mielipiteesi se, Winston, että menneisyys on tosiolevainen?»

  »’Joka hallitsee nykyhetken, hallitsee menneisyyden’», katseensa kääntyi mittariin päin. Hän ei ainoastaan ollut tietämättä, oliko myöntävä vai kieltävä vastaus se, joka säästäisi tuskasta; hän ei edes tiennyt, kumman vastauksen itse uskoisi todeksi.

  O’Brien hymyili tuskin huomattavasti. »Sinä et ole metafyysikko, Winston», hän sanoi. »Tähän hetkeen asti et ole kertaakaan miettinyt, mitä olemassaololla tarkoitetaan. Sanon sen täsmällisemmin. Onko menneisyys olemassa aineellisesti, tilassa? Onko olemassa jossakin paikka, aineellisista esineistä koostunut maailma, jossa menneisyys edelleenkin on ja tapahtuu?»

  »Ei.»

  »Missä siis menneisyys on, jos se on olemassa?»

  »Aikakirjoissa. Se on kirjoitettu.»

  »Aikakirjoissa. Ja ...?»

  »Mielessä. Ihmisten muistissa.»

  »Muistissa. Hyvä. Mainiota. Me, Puolue, me hallitsemme kaikki aikakirjat, me hallitsemme kaiken muistin. Siis me hallitsemme myös menneisyyden, eikö ole niin?»

  »Mutta miten voitte estää ihmiset muistamasta asioita?» huusi Winston taas hetkeksi unohtaen mittarin. »Eihän muisti riipu tahdosta, se on ihmisen ulkopuolella. Miten voitte hallita muistin? Ettehän ole hallinneet minunkaan muistiani!»

  0’Brienin ilme muuttui taas ankaraksi. Hän laski kätensä vivulle.

  »Päinvastoin», hän sanoi. »Sinä et ole hallinnut sitä. Se juuri sinut tänne toikin. Sinä olet täällä sen vuoksi, että olit vajavainen nöyryydessä, itsekurissa. Et kyennyt alistumaan, ja se on tervejärkisyyden hinta. Olit mieluummin mielipuoli, yhden hengen vähemmistö. Vain kurinalainen mieli voi käsittää tosioloisesti, Winston. Sinä uskot, että tosioloisuus on jotakin ehdotonta, ulkoista, joka on olemassa omaehtoisesti. Uskot myös, että tosiolevainen on luonteeltaan itsestään ilmeistä. Kun petät itsesi ajattelemaan että näet jotakin, otaksut että jokainen muu näkee saman kuin sinä. Mutta minäpä sanon sinulle, Winston, että tosioloisuus ei ole ulkoista. Tosioloisuus on olemassa ihmismielessä, ei missään muualla. Ei yksilön mielessä, joka voi erehtyä ja ainakin pian tuhoutuu, vaan Puolueen mielessä, joka on kollektiivinen ja kuolematon. Mitä tahansa Puolue pitää totuutena, se o n totuus. On mahdotonta nähdä tosioloisuutta, ellei katso sitä Puolueen silmillä. Se vaatii itsensä tuhoamista, se vaatii tahdonponnistuksen. Sinun on nöyryytettävä itsesi ennen kuin voit tulla tervejärkiseksi.»

  Hän vaikeni hetkeksi kuin antaakseen sanomilleen ajatuksille aikaa upota Winstonin mieleen. Sitten hän jatkoi:

  »Muistatko, että kirjoitit päiväkirjaasi: ’Vapaus on vapaus sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä’?»

  »Muistan.»

  O’Brien näytti vasemman kätensä selkäpuolta niin että peukalo oli piilossa ja vain neljä sormea näkyi.

  »Montako sormea pystyssä?» Winston.

  »Neljä.»

  »Ja jos Puolue sanoo, että niitä ei ole neljä vaan viisi... montako silloin?»

  »Neljä.»

  Sana hukkui tuskan vaikerrukseen. Mittarin neula oli heilahtanut viiteenkymmeneenviiteen. Hiki pursui Winstonin koko ruumiista. Ilma leikkautui hänen keuhkoihinsa ja pani hänet voihkimaan niin että ei edes hampaiden yhteenpureminen auttanut. O’Brien katseli häntä yhä neljä sormea pystyssä. Hän palautti kääntövivun alkuasentoon. Mutta tällä kertaa tuska väheni ainoastaan vähän.

  »Montako sormea, Winston?»