Toinen tulija oli mies, O’Brien, Sisärenkaan jäsen, jolla oli niin tärkeä ja kaukainen asema, että Winstonilla oli vain hämärä käsitys sen luonteesta. Yhtäkkinen hyssytys kulki pitkin tuolirivejä, kun nähtiin Sisärenkaan mustan suojapuvun lähestyvän. O’Brien oli iso, tukeva mies, jolla oli paksu kaula ja karkeat, raa’an lystikkäät kasvot. Pelottavasta ulkomuodosta huolimatta hänen esiintymisessään oli jotakin viehättävää. Hänellä oli ihmeteltävän aseistariisuva tapa alituiseen korjata silmälaseja nenällään — se tuntui jollakin kumman käsittämättömällä tavalla sivistyneeltä. Se oli ele joka olisi saattanut tuoda mieleen vaikkapa jonkun kahdeksannentoista vuosisadan ylimyksen, joka tarjosi nuuskaa rasiastaan, mikäli nyt kukaan enää olisi voinut ajatella sellaisin käsittein. Winston oli nähnyt O’Brienin kymmenkunta kertaa osapuilleen yhtä monen vuoden aikana. Hän oli tuntenut syvää vetoa mieheen, ei ainoastaan siitä syystä, että hänen uteliaisuuttaan kiihotti ristiriita O’Brienin hienostuneiden tapojen ja hänen ammattinyrkkeilijän ulkomuotonsa välillä. Paljon enemmän vaikutti siihen salainen luulo — tai ehkä ei juuri luulokaan, vaan pikemminkin toivo — että O’Brienin poliittinen oikeaoppisuus ei olisi laadultaan aivan ehdottoman täydellinen. Hänen kasvoissaan ja ilmeessään oli jotakin, joka aivan vastustamattomasti viittasi siihen suuntaan. Ja kuitenkin ... ehkä hänen kasvoissaan ei sittenkään ilmentynyt ei-oikeaoppisuus vaan aivan yksinkertaisesti vain äly. Mutta olipa miten oli, hän oli sen näköinen, kuin hän olisi henkilö, jota saattaisi vaikkapa puhutella, jos jotenkin onnistuisi petkuttamaan kaukovarjostimen ja pääsemään hänen kanssaan kahden kesken. Winston ei ollut milloinkaan tehnyt pienintäkään yritystä saadakseen vahvistuksen tälle luulolleen; niin, milläpä keinoin se olisi ollut mahdollistakaan. Nyt juuri O’Brien vilkaisi rannekelloaan, totesi sen olevan miltei täyteen yksitoistasataa ja ilmeisesti päätti jäädä Arkisto-osastolle, kunnes Kahden Minuutin Viha olisi ohi. Hän istahti samaan riviin kuin Winston, pari tuolia sivummalle. Pieni keltatukkainen nainen, joka työskenteli Winstonin naapurikomerossa, istui heidän välissään. Mustatukkainen tyttö oli aivan heidän takanaan.

  Samassa räjähti salin toisessa päässä olevasta kaukovarjostimesta hirmuinen, jauhava kirskunta, aivan kuin jättiläiskone olisi käynyt ilman öljyä. Se oli meteli, joka teki kipeätä jokaisen hampaihin ja pani niskahiuksetkin nousemaan pystyyn. Oli alkanut Viha.

  Niin kuin aina, Emmanuel Goldsteinin, Kansanvihollisen, kasvot olivat ilmestyneet varjostimeen. Sieltä täältä kuului sihistystä ja vihellystä. Pieni keltatukkainen nainen päästi vikinän, joka ilmaisi samalla kertaa vihaa ja inhoa. Goldstein oli luopio, joka kerran, kauan sitten (miten kauan, sitä ei kukaan enää kunnolla muistanut), oli kuulunut Puolueen johtaviin miehiin, ollut miltei itsensä Ison Veljen veroinen. Sitten hän oli sekaantunut vastavallankumoukselliseen toimintaan, tuomittu kuolemaan ja salaperäisellä tavalla karannut ja kadonnut. Kahden Minuutin Vihan ohjelma vaihteli päivittäin, mutta sellaista ohjelmaa ei ollut, jossa Goldstein ei olisi ollut keskeisenä hahmona. Hän oli perustavaa laatua oleva kavaltaja, Puolueen puhtauden ensimmäinen tahraaja. Kaikki myöhemmät rikokset Puoluetta vastaan, kaikki petokset, sabotaasit, vääräoppisuudet, harhaanpoikkeamiset, kaikki olivat lähtöisin hänen esimerkistään ja opetuksestaan. Tavalla tai toisella hän yhä oli hengissä ja hautoi salajuomaan. Kenties hän oli jossakin meren takana, ulkomaalaisten herrojensa suojeluksessa, kenties — joskus huhuttiin jopa sellaistakin — hän piileksi jossakin kätkössä itsensä Oceanian rajojen sisäpuolella.

  Winston tunsi palleataan kouristavan. Hän ei milloinkaan voinut nähdä Goldsteinin kasvoja ilman tuskallista tunteiden ristiriitaa. Ne olivat laihat juutalaisen kasvot, valkoinen tukka ympäröi niitä suurena, untuvaisena sädekehänä, ja alinna oli kapea pukinparta — älykkäät kasvot, ja kuitenkin jollakin tavoin sinänsä halveksittavat, eräänlainen vanhuuden yksinkertainen typeryys oleili hänen pitkässä, kapeassa nenässään, jonka kärjessä silmälasit keikkuivat. Aivan lampaan kasvot, ja ääni, sekin oli kuin lampaan ääni. Goldstein paapatti tavanmukaista myrkyllistä hyökkäystään Puoluetta vastaan — hyökkäystä niin liioiteltua ja mieletöntä, että lapsikin olisi kyennyt näkemään sen läpi, mutta juuri ja juuri riittävän hyväksyttävää, niin että saattoi pelätä jonkun muun, itseään alemmalla tasolla olevan joutuvan sen valtoihin. Hän solvasi Isoa Veljeä, hän arvosteli puolueen diktatuuria, hän vaati heti tapahtuvaa rauhantekoa Euraasian kanssa, hän puolusti sananvapautta, lehdistön vapautta, kokoontumisvapautta, ajatuksen vapautta, hän kiljui hysteerisesti, että vallankumouksen aate oli petetty. Ja kaikki tämä tulvi hänen huuliltaan nopeana, monitavuisena puheena, joka oli jonkinlaista Puolueen omien puhujien tavanmukaisen tyylin parodiointia. Siinä oli uuskielenkin sanoja, tosiaankin, enemmänkin uuskielen sanoja kuin kukaan Puolueen jäsen normaalisti käyttäisi elävässä elämässä. Ja koko ajan, jotta kukaan ei jäisi epätietoiseksi todellisuudesta, jonka Goldsteinin ulkokultainen tehontavoittelu yritti peittää, hänen takanaan ja ympärillään nähtiin kaukovarjostimessa Euraasian armeijan loputtomien rivistöjen marssivan — rivi rivin jälkeen tanakannäköisiä miehiä, kaikilla ilmeettömät aasialaiskasvot. Ne ilmestyivät kaukovarjostimeen ja katosivat pois antaakseen tilaa uusille, täsmälleen samanlaisille. Sotasaappaiden kumean tahdikas poljento oli Goldsteinin määkivän äänen taustana.

  Ennen kuin Vihaa oli kestänyt kolmekymmentä sekuntia, puolet salissa olijoista päästelivät hillittömiä raivon huudahduksia. Itsetyytyväinen lampaannaama varjostimessa ja Euraasian armeijan hirvittävä mahti sen takana oli enemmän kuin kukaan saattoi sietää. Ja sitä paitsi pelkkä Goldsteinin näkeminen, jo hänen ajattelemisensakin oli omansa ilman muuta herättämään pelkoa ja suuttumusta. Mutta omituista oli, että vaikka kaikki vihasivat ja inhosivat Goldsteinia, joka päivä, niin, tuhansia kertoja päivässä hänen oppinsa osoitettiin vääräksi, murskattiin, tehtiin naurunalaiseksi; se tapahtui puhujalavoilla, kaukovarjostimessa, sanomalehdissä, kirjoissa, ne todistettiin yleisen mielipiteen edessä siksi surkuteltavaksi roskaksi, mitä ne olivat — niin, kaikesta tästä huolimatta hänen merkityksensä ei milloinkaan tuntunut vähenevän. Aina tuntui olevan uusia hölmöjä, jotka vain odottivat tullakseen hänen viettelemikseen. Ei kulunut päivääkään ilman hänen ohjeidensa mukaan toimivia vakoojia ja sabotaasin tekijöitä, jotka Ajatuspoliisi paljasti. Hänellä oli johdossaan mahtava varjoarmeija, maanalainen salaliittolaisverkko, joka oli vihkiytynyt kukistamaan Valtion. Sen nimen otaksuttiin olevan Veljeskunta. Kuiskailtiin myös jostakin hirvittävästä kirjasta, johon oli koottu kaikki Goldsteinin harhaopit, ja jota luvattomasti kierteli salaa siellä täällä. Se oli nimetön kirja. Kun siitä puhuttiin, sitä sanottiin yksinkertaisesti vain Kirjaksi. Mutta kukaan ei tästä kaikesta tiennyt muuten kuin huhupuheiden perusteella. Veljeskunta ja Kirja olivat asioita, joita kukaan Puolueen kunnon jäsen ei maininnut, jos vain oli keino, millä saattoi mainitsemisen välttää.

  Toisen minuutin aikana Viha kasvoi raivoksi. Ihmiset hyppivät ilmaan paikoillaan ja ärjyivät täyttä kurkkua hukuttaakseen vimmastuttavan määkimisen, joka kuului kaukovarjostimesta. Pieni keltatukkainen nainen oli tullut kirkkaanpunaiseksi, ja hänen suunsa avautui ja sulkeutui kuin kuivalle vedetyn kalan. 0’Brieninkin rankannäköiset kasvot olivat punehtuneet. Hän istui tuolillaan selkä suorana, ja hänen voimakas rintansa paisuili ja värähteli kuin hyökyaallon raivoa vastaanottaakseen. Mustatukkatyttö Winstonin takana oli alkanut huutaa »Sika! Sika! Sika!» Hän sai yhtäkkiä jostakin käsiinsä paksun ja raskaan Uuskielen Sanakirjan ja paiskasi sen varjostimeen. Se osui Goldsteinia nenään ja pudota repsahti sitten lattialle; ääni jatkui varjostimesta järkkymättömänä. Hieman selväjärkisempänä hetkenään Winston huomasi ärjyvänsä muiden mukana ja jyskyttävänsä kantapäillään rajusti tuolin jalkojensa poikkitukea. Kahden Minuutin Vihan hirmuinen hetki ei ollut näytelmä, johon oli pakko ottaa osaa, vaan päinvastoin oli mahdotonta olla liitymättä siihen. Kun vain ehti kulua kolmekymmentä sekuntia, kaikki verukkeet olivat jo tarpeettomia. Hurja pelon ja kostonhimon hurma, halu tappaa, kiduttaa, piinata, iskeä muita moukarilla kasvoihin sähähti koko joukon läpi kuin sähkövirta, kaikki kääntyivät vastoin tahtoaankin livistämään toisilleen kirkuen kuin mielisairaina. Raivo oli silloin epäaineellinen, epämääräinen tunne, jonka saattoi kääntää toisesta toiseen kuin puhalluslampun liekin. Näin Winstoninkaan viha ei eräänä hetkenä kohdistunut lainkaan Goldsteiniin, vaan aivan päinvastoin Isoon Veljeen, Puolueeseen ja Ajatuspoliisiin. Sellaisina hetkinä hänen sydämensä siirtyi varjostimessa näkyvän yksinäisen, pilkatun kerettiläisen puolelle ja piti tätä ainoana; totuuden ja tervejärkisyyden vartijana tässä valheellisuuden maailmassa. Ja taas seuraavana hetkenä hän oli yksi kaikista niistä, jotka olivat hänen ympärillään, ja kaikki mitä sanottiin Goldsteinista, tuntui todelta. Äsken hän sälää inhosi Isoa Veljeä, nyt se oli muuttunut jumaloinniksi, ja Iso Veli tuntui nousevan tornina kaiken yläpuolelle, voittamattomana, pelottomana suojelijana, joka seisoi kuin järkkymätön kallio Aasian laumoja vastassa, ja Goldstein kaikesta eristyneisyydestään, avuttomuudestaan ja koko olemassaoloonsakin liittyvästä epäilyksestä huolimatta tuntui synkältä noidalta, joka pystyi pelkän äänensä mahdilla järkyttämään sivistyksen perusteita.

  Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin saattoi omalla tahdollaan kääntää vihansa tähän tai tuohon suuntaan. Yhtäkkiä, väkivaltaisesti ponnistaen, aivan kuin painajaisunen vallassa ja kääntäessään päätään tyynyllä Winston onnistui siirtämään vihansa varjostimessa näkyvistä kasvoista mustatukkaiseen tyttöön takanaan. Hänen mielessään läikähteli eloisia, kauniita hallusinaatioita. Hän olisi halunnut piestä tytön kuoliaaksi kumipatukalla. Hän olisi halunnut sitoa hänet alastomana paaluun ja ampua hänet täyteen nuolia kuin minkäkin Pyhän Sebastianin. Hän olisi halunnut raiskata hänet ja autuaimman hurmion hetkenä leikata hänen kurkkunsa poikki. Paremmin kuin koskaan ennen hän käsitti minkä vuoksi hän tyttöä vihasi. Hän vihasi häntä koska tyttö oli kaunis ja sukupuoleton, koska hän halusi käydä hänen kanssaan vuoteeseen eikä saisi milloinkaan tehdä niin, koska tuo vihattava tulipunainen vyö, siveyden ärsyttävä tunnusmerkki, oli hänen hurmaavalla, notkealla uumallaan, uumalla, joka aivan tuntui kutsuvan käsivartta kiertymään ympärilleen.

  Viha kiihtyi huippuunsa. Goldstein tosiaankin määki lampaan äänellä, ja hänen kasvonsa muuttuivat todelliseksi lampaan naamaksi. Sitten lampaan hahmo suli ja muuttui euraasialaiseksi sotilaaksi, joka lähestyi suunnattoman suurena ja pelottavana. Hänen alikonekiväärinsä ulvoi, hän näytti hyppäävän ulos varjostimen pinnasta, niin että eturivissä istujat aivan peräytyivät taaksepäin istuimillaan. Mutta samassa kaikkien päästäessä helpotuksen huoahduksen tuo vihamielinen olio vuorostaan suli Ison Veljen kasvoiksi, mustatukkaisiksi, mustaviiksisiksi, voimaa ja salaperäistä levollisuutta säteileviksi kasvoiksi, jotka miltei kokonaan täyttivät varjostimen. Kukaan ei kuullut, mitä Iso Veli sanoi. Ne olivat rohkaisevia sanoja, jotka lausutaan keskellä taistelun pauhua, joita ei kykene erottamaan erikseen, mutta jotka palauttavat luottamuksen pelkästään sillä että ne sanotaan. Sitten Ison Veljen kasvot häipyivät ja sijalle ilmestyivät Puolueen tunnuslauseet uljain kirjaimin:

  SOTA ON RAUHAA

  VAPAUS ON ORJUUTTA

  TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

  Ison Veljen kasvot häämöttivät varjostimessa vielä muutaman sekunnin, aivan kuin niiden jokaisen verkkokalvoon jättämä jälki olisi liian voimakas hävitäkseen heti. Pieni keltatukkainen nainen oli heittäytynyt edessään olevan tuolin selkänojan varaan. Vavahtelevalla äänellä hän tuntui kuiskaavan jotakin sellaista kuin »Vapahtajani!» ja ojensi samalla käsivarsiaan varjostinta kohden. Sitten hän peitti kasvonsa käsiinsä. Oli ilmeistä että hän vaipui rukoukseen.

  Sambassa kokoontunut joukko puhkesi syvään, hitaaseen, tahdikkaaseen hymniin »I. V.! .... I. V.!.... I. V.! ....». Kerran toisensa jälkeen, pitkä, sisällökäs tauko aina »V»:n ja »I»:n välillä. Sävel kiiri raskaana, sointuvana, ihmeellisellä tavalla villinä, ja sen taustana oli kuulevinaan paljaiden jalkojen ja tam-tamien jyskeen. Sitä kesti kenties kolmekymmentä sekuntia. Se oli kertosäe, joka usein saatiin kuulla valtavimman liikutuksen hetkinä. Osaksi se oli ylistyshymni Ison Veljen viisaudelle ja majesteettiudelle, mutta vielä enemmän oli siinä itsehypnoosia, harkittua tajuisuuden hukuttamista rytmillisen melun avulla. Winston tunsi sisälmystensä kylmenevän. Kahden Minuutin Vihan aikana hän ei voinut olla yhtymättä yhteiseen huumaan, mutta tuo ali-inhimillinen »I. V! ....» hymni täytti hänen mielensä aina kauhulla. Tietysti hän lauloi muiden mukana. Olihan aivan mahdotonta olla laulamatta. Oli aivan vaistomainen reaktio, että säläsi tunteensa, hallitsi ilmeensä ja teki samaa kuin kaikki muutkin. Mutta parin sekunnin väliaika oli kuitenkin, jolloin hänen silmiensä ilme olisi saattanut voida ilmiantaa hänet. Ja juuri sinä hetkenä tuo merkillinen asia tapahtui — mikäli se yleensä tapahtui.

  Aivan ohimeneväksi hetkeksi hän kohtasi 0’Brienin katseen. O’Brien oli noussut seisomaan. Hän oli ottanut silmälasit käteensä ja aikoi juuri panna ne takaisin nenälleen Winstonin hyvin tuntemalla luonteenomaisella eleellä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa sekunnin murto-osan ajan, mutta Winston ehti kuitenkin... hän tiesi — niin, hän tiesi! — että O’Brien ajatteli samaa kuin hän itse. Heidän välillään oli kulkenut viesti, josta ei voinut erehtyä. Oli kuin heidän ajatusmaailmansa olisivat auenneet ja ajatukset virranneet toisesta toiseen heidän silmiensä välityksellä. »Minä olen kanssasi», tuntui O’Brien sanovan Winstonille. »Tiedän aivan tarkkaan, miten tunnet. Tiedän miten halveksit, vihaat ja inhoat. Mutta älä pelkää, minä olen sinun puolellasi!» Samassa älyn välähdys sammui, ja 0’Brienin kasvot olivat yhtä tutkimattomat kuin kenen muun tahansa.

  Siinä se kaikki oli, eikä Winston vieläkään ollut aivan varma, miten se tapahtui. Sellaisilla tapahtumilla ei milloinkaan ole jatkoa. Kaikki oh vain omansa elähdyttämään hänessä uskoa — tai toivoa — että muutkin hänen rinnallaan olisivat Puolueen vihollisia. Kukaties huhut laajasta maanalaisesta salaliitosta olivat sittenkin totta — kukaties Veljeskunta oli todellakin olemassa! Olihan mahdotonta, että se olisi vain tarua, keksintää, kun ajatteli loppumattomia vangitsemisia ja tunnustuksia ja teloituksia. Oli päiviä, jolloin Winston uskoi, oli päiviä jolloin hän ei uskonut. Mitään todisteita ei ollut, vain nopeasti ohikiitäviä vilahduksia, jotka merkitsivät jotakin tai ei mitään: pieni salaa siepaten kuultu keskustelun katkelma, epämääräinen kirjoitus pesuhuoneen seinässä — jopa joskus kahden oudon toisensa kohdatessa pieni kädenliike, joka näytti aivan siltä kuin se olisi sovittu tunnusmerkki. Arvailua kaikki, olihan Winston varsin hyvin saattanut vain kuvitellakin. Hän oli mennyt takaisin työkomeroonsa vilkaisemattakaan enää O’Brieniin. Hänen päähänsä ei olisi voinut pälkähtääkään ajatus, että tätä hetken kestänyttä kosketusta olisi pitänyt noudattaa ja jatkaa. Se olisi ollut aivan aavistamattoman vaarallistakin, vaikka olisi tiennytkin miten sen käytännössä tekisi. Sekunnin, kaksi ehkä, heidän välillään oli ollut yhteisymmärryksellinen katse, ja siihen se juttu sitten päättyi. Mutta sekin oli muistettava hetki tässä lukitussa yksinäisyydessä, jossa elämä oli elettävä.

  Winston ojentautui ja istui suorempana. Häneltä pääsi röyhtäys. Gini pyrki ylös mahasta.

  Hän tähtäsi katseensa edessään olevaan sivuun. Nyt hän huomasi, että tässä avuttomana miettiessään hän oli nytkin kirjoittanut kuin automaatti. Nyt se ei ollutkaan samaa kouristuksenomaista käsialaa kuin äsken. Kynä oli halukkaasti liukunut paperilla ja piirtänyt siihen suurin kirjaimin:

  ALAS ISO VELI

  ALAS ISO VELI

  ALAS ISO VELI

  ALAS ISO VELI

  ALAS ISO VELI

  Ja niin yhä uudestaan ja uudestaan, yhä vain, puoli sivua täyteen.

  Hän ei voinut olla tuntematta vihlovaa kauhua. Sehän oli mieletöntä, sillä eihän noiden nimenomaisten sanojen kirjoittaminen ollut vaarallisempaa kuin yleensä päiväkirjan aloittaminen; siitä huolimatta hän oli vähällä repiä pilalle menneen paperin ja luopua koko yrityksestä.

  Ei hän kuitenkaan tehnyt niin, sillä sehän olisi ollut hyödytöntä, sen hän hyvin tiesi. Ei ollut mitään eroa, kirjoituko vai jätti kirjoittamatta ALAS ISO VELI. Ei ollut eroa, jatkoiko päiväkirjaa vai oliko jatkamatta. Ajatuspoliisin edessä asia oli aivan sama. Hän oli tehnyt — ja olisi tehnyt siinäkin tapauksessa, ettei olisi koskettanut kynällä paperia — olennaisen rikoksen, johon sinänsä sisältyi kaikki muu. Ajatusrikos, siksi sitä sanottiin. Ajatusrikosta ei voinut ainaiseksi salata. Hetken ehkä saattoi puikkelehtia ilmitulematta, vuosiakin ehkä, mutta ennemmin tai myöhemmin siitä joutuisi kiinni.

  Yöllä se aina tapahtui — vangitsemiset suoritettiin poikkeuksetta öiseen aikaan. Umpiunesta kiskaistiin yhtäkkiä pystyyn, töykeä käsi ravisteli olkapäistä, valot häikäisivät silmiä, kovapiirteisten kasvojen piiri ympäröi tiukkana vuodetta. Ihmiset aivan yksinkertaisesti katosivat, ja aina se tapahtui yöllä. Nimi vain pois luetteloista, kaikki muisto siitä, mitä oli tehnyt, oli poispyyhitty. Yhdenkertainen olemassaolo oli kielletty ja sitten unohdettu. Niin ihminen tuhottiin, tehtiin olemattomaksi: haihdutettiin; niin kuin oli tapana sanoa.

  Winston oli hetken aikaa jonkinlaisen hysterian vallassa. Hän alkoi taas kiireesti raapia paperille rumalla käsialallaan:

  ne ampuvat minua en minä välitä ne ampuvat minua niskaan enminävälitä alas iso veli ne aina vain ampuvat niskaan enminävälitäalasisoveli —

  Hän nojasi tuolin selkämykseen hieman häveten itseään ja laski kynän kädestään. Samassa hän hätkähti rajusti.

  Oveen koputettiin.

  Nyt jo! Hän istui hiljaa kuin hiiri siinä turhassa toivossa, että koputtaja menisi pois yhden yrityksen jälkeen. Mutta ei, uusi koputus! Hidasteleminen olisi kaikkein vaarallisinta. Hänen sydämensä jyskytti kuin rumpu, mutta kasvot —i pitkän tottumuksen perusteella — olivat luultavasti ilmeettömät. Hän nousi ja meni raskain askelin ovelle.