Näiden kolmen ryhmän tarkoitusperät ovat toisilleen täydelleen vastakkaiset...

  Winston keskeytti lukemisen, pääasiallisesti käsittääkseen sen tosiseikan, että nyt hän tosiaankin luki. Hän oli aivan yksin: ei kaukovarjostinta, ei korvaa avaimenreiässä, ei hermostunutta tunnetta, että on vilkaistava taakseen ja peitettävä kirja edessään. Suloinen kesätuuli leikki hänen poskillaan. Jostakin kaukaa kuului heikosti lasten ääniä. Itse huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin kellon hiljainen tikitys, joka oli kuin hyönteinen olisi liikahdellut. Winston asettautui vielä mukavammin nojatuoliinsa ja nosti jalkansa takanristikolle. Tämä oli autuutta, tämä oli iankaikkisuutta. Yhtäkkiä hän alkoi tehdä niin kuin joskus tehdään, kun varmasti tiedetään, että kädessä on kirja, josta lukee joka ainoan sanan vielä toiseenkin kertaan: hän avasi nyt aivan eri paikasta. Eteen aukeni kolmas luku. Hän luki:

  III luku

  Sota on rauhaa

  Maailman jakautuminen kolmeen suureen ylivaltioon oli tapahtuma, joka oli aavistettavissa ja aavistettiinkin jo ennen kahdennenkymmenennen vuosisadan puolivälin taitetta. Kun Venäjä sulatti itseensä Euroopan ja Yhdysvallat Brittiläisen Imperiumin, kaksi noista kolmesta nyt olemassa olevasta vallasta oli jo olemassa. Kolmas, Itä-Aasia, esiintyi vain epämääräisenä yhteytenä vasta kaksi vuosikymmentä kestäneen erittäin sekavan sodankäynnin jälkeen. Näiden kolmen ylivaltion väliset rajat ovat joissakin paikoin harkinnanvaraisia, toisin paikoin ne ovat sotaonnen vaihtelun mukaan epämääräisiä, mutta yleensä ne noudattavat maantieteellisiä rajoja. Euraasia käsittää Euroopan ja Aasian pohjoisen mannerrungon Portugalista Beringin salmeen asti kokonaan. Oceania käsittää molemmat Amerikat sekä Atlantin saaret, myös Brittein saaret, Australaasian ja eteläosan Afrikkaa. Itä-Aasia, joka on pienempi kuin molemmat muut ja jonka länsiraja on epämääräinen, käsittää Kiinan ja sen eteläpuolella olevat seudut, Japanin saaret ja suuren mutta yaihtelevan osan Mantshuriaa, Mongoliaa ja Tiibettiä.

  Nämä kolme ylivaltiota ovat aina keskenään sodassa, milloin milläkin tavalla yhtyneinä tai liittoutuneina, ja näin on ollut viime kahdenkymmenenviiden vuoden ajan. Sota ei kuitenkaan enää ole samanlaista epätoivoista, tuhoavaa taistelua kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan aikaisemmilla vuosikymmenillä. Se on sodankäyntiä rajoitetuin tavoittein, eivätkä taistelevat puolet kykene tuhoamaan toisiaan, niillä ei ole mitään aineellista taistelemisen syytä eivätkä ne jakaannu minkään ideologisten eroavaisuuksien mukaisesti. Silti ei voida sanoa, että itse sodankäynti sen paremmin kuin yleinen suhtautuminen toisiinsa olisi tullut vähemmän verenhimoiseksi tai enemmän ritarilliseksi. Päinvastoin on niin, että sotahysteria on kaikissa maissa alituinen ja yleinen, ja sellaisia tekoja kuin raiskaaminen, ryöstäminen, lasten teurastaminen, kokonaisten kansojen orjuuttaminen ja vankeihin kohdistuvat kostonteot, jotka ulottuvat jopa elävältä keittämiseen ja polttamiseen asti, pidetään täysin normaaleina, jopa ansiokkainakin, kun niitä suorittaa oma puoli eikä vihollinen. Mutta ruumiillisessa mielessä sota koskee varsin pientä väestön osaa, etupäässä hyvin harjoitettuja erikoistuntijoita, ja se tuottaa suhteellisen pientä mieshukkaa. Taistelu, silloin kun se syntyy, suoritetaan epämääräisillä rajoilla, joiden paikan ja suunnan keskitason mies voi vain arvata, tai sitten Uivien Linnoitusten ympärillä näiden hallitessa tärkeitä asemia meriteiden varrella. Sivistyskeskuksissa sota merkitsee ainoastaan alituista kulutustavaroiden puutetta ja silloin tällöin rakettipommia, joka vaatii muutamia kymmeniä kuolonuhreja. Sota on todellakin muuttanut luonnettaan. Tai tarkemmin sanoen, syyt, joiden vuoksi sotaa käydään, ovat vaihtaneet tärkeysjärjestystä. Vaikuttimet joita pienessä määrin esiintyi jo kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuoliskon suurissa sodissa, ovat nyt tulleet hallitseviksi, ne tunnustetaan tietoisesti ja ne otetaan huomioon.

  Nykyisin käynnissä olevan sodan luonteen ymmärtämiseksi — aivan muutaman vuoden aikana tapahtuneista uudelleenryhmityksistä huolimatta on koko ajan kysymys vain samasta sodasta — on aluksi käsitettävä, että se ei voi olla ratkaiseva. Ainoatakaan nykyisistä ylivaltioista ei voida täydellisesti voittaa, siihen eivät pysty molemmat muut edes yhdessäkään. Ne ovat aivan liian tasavoimaisia, ja niiden luonnolliset puolustautumismahdollisuudet ovat siksi pelottavat. Euraasiaa suojelee sen tavaton alueellinen laajuus, Oceaniaa Atlantin ja Tyynenmeren vesiaavikot, Itä-Aasiaa sen asukkaiden hedelmällisyys ja uutteruus. Ja toiseksi ei enää ole aineellisessa mielessä mitään mistä taistella. Kun on saatu aikaan omavarainen talous, jossa tuotanto ja kulutus tasaisesti niveltyvät toisiinsa, markkinoiden hankkiminen ei enää ole pääsyynä, niin kuin oli aikaisemmissa sodissa, jolloin raaka-aineiden saannissa oli kysymys elämästä tai kuolemasta. Jokainen näistä ylivaltioista on niin laaja, että ne saavat jokseenkin kaikki tarvitsemansa raaka-aineet omien rajojensa sisäpuolelta. Mikäli sodalla yleensä on taloudellisia tavoitteita, se on sotaa työvoimasta. Ylivaltioiden rajojen välillä, ei pysyvästi kenenkään hallussa on epämääräinen nelikulmio, jonka kulmina ovat Tanger, Brazzaville, varvin ja Hongkong, ja se käsittää viidenneksen maapallon asujaimistosta. Näiden taajaan asuttujen seutujen ja pohjoisen jääkalotin omistamisesta nuo kolme valtaa taistelevat alituisesti. Käytännössä ei yksikään valloista milloinkaan voi kontrolloida koko tätä riidanalaista aluetta. Eri osat sitä vain siirtyvät alituisesti kädestä käteen, ja rintamien alituisen muuttumisen määrää mahdollisuus viekkaalla äkki-iskulla saada haltuunsa tämä tai tuo palanen.

  Kaikilla näillä alueilla on arvokkaita mineraaleja, jotkut niistä tuottavat tärkeitä kasvistuotteita, kuten kumia, jota pohjoisemmassa ilmastossa on pakko melkoisin kustannuksin tehdä synteettisesti. Mutta ennen kaikkea niillä on pohjattomat varastot halpaa työvoimaa. Hallitsipa mikä valta tahansa päiväntasaajan-Afrikkaa tai keski-idän maita tai etelä-Intiaa tai Indoneesian saaristoa, sillä on satoja miljoonia halvalla ja ankarasti työskenteleviä ihmisiä. Näiden alueiden asukkaat, jotka ovat enemmän tai vähemmän orjan asemassa, siirtyvät alituisesti uuden voittajan käskettäviksi, ja heitä käytetään kuin hiiltä tai öljyä uusien aseiden valmistamiseen ja jälleen uuden alueen valtaamiseen, jotta saataisiin lisää työvoimaa käytettäväksi taas uusien varusteiden valmistamiseen uusien alueiden valloittamiseksi ja niin aina loppumattomiin. On syytä huomata, että taistelu ei milloinkaan tapahdu riidanalaisen alueen ulkopuolella. Euraasian rajat liikkuvat edestakaisin Kongon alangon ja Välimeren pohjoisrannikon välillä; Intian valtameren saaret ovat alati vuoroin Oceanian, vuoroin Euraasian voittosaalista; Euraasiaa ja Itä-Aasiaa erottava raja Mongoliassa ei milloinkaan ole pysyvä; napaseudulla kaikki kolme valtaa vaativat suunnattomia alueita, jotka itse asiassa ovat miltei asumattomia ja hyväksikäyttämättömiä; mutta valtojen tasapaino pysyy alati kutakuinkin tasaisena ja jokaisen ylivaltion varsinainen sydän aina koskemattomana. Eikä Päiväntasaajan kahden puolen olevien kansojen työ suinkaan ole maailman taloudelle välttämätön. Ne eivät millään tavoin lisää maailman rikkautta, sillä kaikki mitä ne tuottavat, käytetään sotaan, ja sodankäynnin tavoitteena on aina vain parempi asema, joka tekisi mahdolliseksi uuden sodan. Orjakansat tekevät työllään mahdolliseksi vain alituisen sodankäynnin kiihdyttämisen. Mutta jos niitä ei olisi olemassa, maailman yhteisön rakenne ja sen ylläpito ei olennaisesti muuttuisi.

  Nykyisen sodankäynnin ensisijainen tavoite (kaksoisajattelun periaatteiden mukaan Sisärenkaan johtavat aivot samanaikaisesti tunnustavat ja ovat tunnustamatta tämän tavoitteen) on koneiston tuotannon lisääminen kohottamatta yleistä elintasoa. Teollisessa yhteiskunnassa on yhdeksännentoista vuosisadan päättymisestä lähtien ollut piilevänä probleema siitä, mitä olisi tehtävä ylimääräisillä kulutustavaroilla. Tällä hetkellä, kun useimmilla ihmisillä ei ole edes ruokaa tarpeeksi, tämä kysymys ei ilmeisesti ole polttava, eikä sen tarvitsisikaan olla, vaikkapa keinotekoiset hävitystoimet eivät olisikaan vaikuttamassa. Nykyhetken maailma on alaston, nälkäänäkevä, maahanjaoitettu paikka verrattuna siihen maailmaan, joka oli ennen vuotta 1914, ja vielä enemmän se on sellainen, jos sitä verrataan siihen kuviteltuun tulevaisuuteen, jota sen ajan ihmiset odottivat. Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa oli miltei jokaisen sivistyneen ihmisen tajunnan osana näkemys tulevaisuuden yhteiskunnasta, joka oli uskomattoman rikas, vähällä työllä toimeentuleva, järjestyksessä oleva ja tehokas — lasista ja teräksestä ja lumivalkeasta betonista rakennettu ihana antiseptinen maailma. Tiede ’ ja tekniikka edistyivät huikean nopeasti, ja tuntui luonnolliselta otaksua, että ne edelleenkin kehittyisivät. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, osaksi sen vuoksi, että pitkät sotien ja vallankumousten sarjat aiheuttivat voimattomuuden, osaksi sen vuoksi, että tieteen ja tekniikan kehitys riippui kokemusperäisestä ajatustavasta joka ei voinut menestyä ankarasti säännöstellyssä yhteiskunnassa. Kokonaisuutena maailma on nykyisin alkukantaisempi kuin viisikymmentä vuotta takaperin. Joillakin toisarvoisilla aloilla on edistytty ja on onnistuttu kehittämään useita laitteita, mutta aina ne jollakin tavalla liittyvät sodankäyntiin ja poliittiseen vakoiluun, mutta kokeilu ja keksiminen ovat suuressa määrin pysähtyneet, eikä viisikymmenluvun atomisodan hävityksiä ole voitu saada täysin korjatuksi. Siitä huolimatta ovat koneeseen itseensä liittyvät vaarat jäljellä. Heti kun kone ensi kerran ilmestyi näköpiiriin, oli kaikille ajatteleville ihmisille selvää, että inhimillisen raadannan tarve ja sen vuoksi myös ihmisten erikoistumisen tarve oli hävinnyt. Jos konetta olisi järkevästi käytetty tähän tarkoitukseen, nälkä, ylityö, lika, sivistymättömyys ja sairaudet olisi muutaman sukupolven aikana saatu häviämään. Ja itse asiassa, vaikka sitä ei käytettykään tuohon tarkoitukseen — vaan tuotettiin varallisuutta, jota joskus oli mahdotonta jakaa — kone kuitenkin kohotti keskitason ihmisen elintason huomattavasti yli sen, mikä vallitsi viisikymmentä vuotta takaperin, yhdeksännentoista vuosisadan lopussa ja kahdennenkymmenennen alussa.

  Mutta oli myös selvää, että varallisuuden kasvu kaikilla tahoilla uhkasi hierarkkisen yhteiskunnan tuhoa — tosiaankin, eräässä mielessä sitä voi sanoa tuhoksi. Maailmassa, jossa jokainen teki lyhyitä työpäiviä, jokaisella oli tarpeeksi ruokaa, kylpyhuone ja jääkaappi ja auto tai jopa lentokone, tasa-arvottomuuden ilmeisin ja kenties tärkein muoto oli jo hävinnyt. Jos se olisi tullut yleiseksi, rikkaus ei enää merkitsisi arvoeroa. Olisihan epäilemättä ollut mahdollista kuvitella yhteiskuntaa, jossa varallisuus henkilökohtaisen omistuksen ja ylellisyyden mielessä olisi tasan jaettu, kun taas valta pysyisi pienen etuoikeutetun luokan käsissä. Mutta käytännössä ei sellainen yhteiskunta kauankaan pysyisi vakaana. Sillä jos kaikki saisivat yhtäläisesti nauttia helposta työstä ja turvallisuudesta, suuri joukko ihmisiä, jotka valta normaalioloissa soentaa, sivistyisi ja oppisi ajattelemaan omilla aivoillaan. Ja kun kerran olisi tultu tähän, he ennemmin tai myöhemmin huomaisivat, että etuoikeutetulla vähemmistöllä ei olekaan mitään tehtävää, ja se hävitettäisiin. Pitkällä tähtäimellä katsoen oli hierarkkinen yhteiskunta ainoa mahdollinen, kun oli lähdettävä vallan ja tietämättömyyden pohjalta. Maanviljelystä harjoittavaan menneisyyteen palaaminen, josta muutamat ajattelijat haaveilivat kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa, ei ollut käytännössä mahdollinen ratkaisu. Se oli ristiriidassa koneellistumiseen tähtäävän pyrkimyksen kanssa, joka oli tullut koko maailmassa muka vaistomaiseksi, ja kaiken lisäksi, jokainen teollisessa mielessä takapajulle jäänyt maahan olisi ollut sotilaallisesti avuton ja joko suorasti tai epäsuorasti joutunut edistyneempien kilpailijainsa hallintaan.

  Tyydyttäväksi ratkaisuksi ei liioin kelvannut joukkojen köyhänä pitäminen rajoittamalla tavaroiden tuotantoa. Näinhän tapahtui erittäin laajalti kapitalismin loppuvaiheessa, 1920 ja 1940 vuosien välisenä aikana. Monien maiden talouselämä jäi polkemaan paikallaan, viljelys taantui, pääoma ei lisääntynyt, suuret osat asujaimistoa jäi ilman työtä ja valtion armeliaisuus elätti niitä puolinälkäisinä. Mutta tähän liittyi puolestaan sotilaallinen heikkous, ja koska sen aiheuttamat kieltäymykset olivat ilmeisesti tarpeettomia, vastustuksen syntyminen oli väistämätön. Pulmana oli, miten pidettäisiin teollisuuden pyörät pyörimässä tarvitsematta lisätä maailman reaalivarallisuutta. Tavaroita oli tuotettava, mutta niitä ei saanut jakaa. Ja ainoa keino tämän olotilan saavuttamiseksi oli alituinen sodankäynti.

  Olennaista sodassa on tuhoaminen, ei välttämättä ihmishenkien, vaan ihmistyön tuotteiden tuhoaminen. Sota on keino, jolla pannaan palasiksi, hajotetaan taivaan tuuliin tai upotetaan meren syvyyteen tavaroita ja tuotteita, jotka muuten olisi käytettävä suurten joukkojen elämän mukavaksi tekemiseen, jolloin joukot ajanoloon tulisivat liian älykkäiksi. Vaikka sota-aseita ei tosiasiallisesti tuhottaisikaan, jo niiden valmistaminen on mukava tapa, jolla voidaan kuluttaa työvoimaa tarvitsematta tuottaa mitään mitä voidaan käyttää. Vaatiihan esimerkiksi Uiva Linnoitus työmäärän, jolla voitaisiin rakentaa useita satoja rahtilaivoja. Lopulta se hylätään vanhentuneena, eikä se ole koskaan tuottanut kenellekään mitään aineellista hyötyä; ja niin sitten taas rakennetaan aivan suunnattomalla työmäärällä uusi Uiva Linnoitus. Periaatteessa suunnitellaan sotaponnistus aina niin että se syö kaiken sen ylijäämän, mikä jää sen jälkeen kun asujaimiston välttämättömin tarve on tyydytetty. Käytännössä tuo tarve aina aliarvioidaan, ja seurauksena on pysyvä elämän välttämättömyyksistä tinkiminen; mutta tätä pidetäänkin vain etuna. Harkittua politiikkaa on se, että suositutkin ryhmät pidetään lähellä puutteen rajaa, sillä yleinen puute lisää pienten etuoikeuksien arvoa ja näin suurentaa ryhmien välistä eroa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuaikojen tason mukaan arvostellen Sisärenkaankin jäsen viettää synkkää, vaivalloista elämää. Mutta siitä huolimatta se vähä ylellisyys, jota hän saa nauttia — hänen tilava, tarkoituksenmukainen asuntonsa, paremmasta kankaasta tehdyt vaatteensa, hänen ruokansa, juomiensa ja tupakkansa laatu, hänen kaksi tai kolme palvelijaansa, hänen yksityisautonsa tai helikopterinsa — asettaa hänet aivan eri maailmaan kuin missä Ulkorenkaan jäsenet elävät, ja Ulkorenkaan jäsenillä on puolestaan samanlainen etumatka verrattuna alistettuun prole-luokkaan. Yhteiskunnallinen ilmakehä on kuin piiritetyssä kaupungissa, missä palanen hevosenlihaa määrää rikkauden ja köyhyyden rajan. Mutta samaan aikaan tietoisuus sodasta, siis vaaranalaisena olemisesta, saa aikaan sen että kaiken vallan luovuttaminen pienen ryhmän käsiin näyttää luonnolliselta ja välttämättömältä hengissä pysymisen edellytykseltä.

  Sota ei siis ainoastaan toteuta välttämätöntä hävitystä, vaan toteuttaa sen psykologisesti hyväksyttävällä tavalla. Periaatteessa olisi peräti yksinkertaista, jos maailman liikatyö hävitettäisiin rakentamalla temppeleitä ja pyramideja, kaivamalla reikiä maahan ja täyttämällä ne jälleen, tai tuottamalla tavattomat määrät tavaroita ja polttamalla ne. Mutta hierarkkisessa yhteiskunnassa hyötyisi siitä ainoastaan taloudellinen eikä lainkaan tunteeseen perustuva puoli. Tämä seikka taas ei koske suurten joukkojen moraalia, niiden joiden asenne ei ole tärkeä, niin kauan kuin niitä pidetään alituisesti työssä, vaan itse Puolueen moraalia. Puolueen vähäpätöisimmänkin jäsenen edellytetään olevan omissa ahtaissa rajoissaan pätevä, uuttera ja älykäskin, mutta on myös välttämätöntä, että hän on hyväuskoinen ja tietämätön kiihkoilija, jonka voittavina mielialoina ovat pelko, viha, liehakointi ja mieletön voitonhuuma. On siis toisin sanoen välttämätöntä, että hänen mielenlaatunsa sopeutuu sotaiseen tilaan. Ei ole väliä sillä onko sota kulloinkin käynnissä, ja koska mikään ratkaiseva voitto ei ole mahdollinen, ei liioin ole väliä, käydäänkö sotaa hyvin vai huonosti. Tarpeen on ainoastaan että sotatila on. Älyn jakautuminen, jota Puolue jäseniltään vaatii ja joka on sodan ilmapiirissä helpommin toteutettavissa, on nykyisin jokseenkin yleinen, mutta mitä korkeammalle arvoasteissa tullaan, sitä selvemmäksi se käy. Nimenomaan Sisärenkaassa on sotahysteria ja viholliseen kohdistuva viha suurin. Hallitusmiehenä on Sisärenkaan jäsenen usein pakko tietää, että tämä tai tuo uutistieto ei ole totuuden mukainen, ja hänen täytyy usein huomata, että koko sota on valhetta, että sitä joko ei käydäkään tai sitä käydään aivan toisista syistä kuin on ilmoitettu. Mutta sellainen tieto on kaksoisajattelun tekniikalla helposti autettavissa. Sisärenkaan jäsen leijailee kuitenkin sillä välin mystillisessä uskossaan, että sota on tosiasia ja että se on päättyvä voitokkaasti ja Oceania tulee koko maailman ehdottomaksi herraksi.

  Kaikki Sisärenkaan jäsenet uskovat tulevaan voittoon kuin mihin totuuden aarteeseen. Voitto saavutetaan heidän mielestään joko valloittamalla vähitellen yhä enemmän ja enemmän aluetta, jolloin syntyy mahtava vallan ylivoima, tai keksimällä uusi, vastustamaton ase. Uusien aseiden keksimistä ja kehittämistä jatketaan herkeämättä, ja se onkin niitä harvoja jäljellä olevia toimintoja, joissa keksivä tai ajatteleva mielenlaatu voi löytää keinon päästä purkautumaan. Nykypäivien Oceaniassa on tiede entisessä mielessä lakannut olemasta. Uuskielessä ei sen vuoksi olekaan »tiedettä» merkitsevää sanaa. Kokemusperäinen ajatusmenetelmä, johon kaikki menneen ajan tieteelliset saavutukset perustuivat, on vastoin Ingsocin perusperiaatteita. Ja teknillinenkin edistys on mahdollinen vain jos sen tuotteita voidaan tavalla tai toisella käyttää ihmisten vapauden vähentämiseen. Maailma on kaikin käytettävissä olevin keinoin saatava joko pysähtymään paikalleen tai taantumaan. Pellot kynnetään hevosten vetämillä auroilla, ja kirjat kirjoitetaan koneilla. Mutta elintärkeissä seikoissa — se tarkoittaa itse asiassa sotaa ja poliittista vakoilua — kokemusperäistä edistystä suositaan tai ainakin sitä siedetään. Puolueella on kaksi päämäärää, toinen on koko maan piirin valloittaminen, toinen kaiken riippumattoman ajattelun mahdollisuuden kertakaikkinen tukahduttaminen. Sen vuoksi Puolueen on pakko ratkaista kaksi suurta probleemaa. Toinen niistä on kysymys siitä, miten saadaan vastoin asianomaisen tahtoakin selville, mitä hän ajattelee, ja toinen, miten olisi mahdollista muutaman sekunnin aikana ilman ennakkovaroitusta surmata muutamia satoja miljoonia ihmisiä. Niin kauan kuin tieteellistä tutkimusta vielä on olemassa, tämä on sen varsinainen päämäärä ja tavoite. Nykypäivien tiedemies on psykologi ja inkvisiittori samalla kertaa, hän tutkii aivan äärimmäisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti kasvonilmeiden, eleiden ja äänensävyjen merkitystä, hän kokeilee huumausaineiden, lysähdysiskuhoidon, hypnoosin ja ruumiillisen kidutuksen vaikutusta totuuden ilmaisemiseen. Tai sitten hän on kemisti, fyysikko ja biologi ja tutkii ainoastaan sellaisia aloja, jotka koskevat ihmiselämän tuhoamista. Rakkauden Ministeriön suunnattomissa laboratorioissa, Brasilian metsien kätköissä olevilla koeasemilla, eteläisen napameren tietymättömissä olevilla saarilla tutkijaryhmät työskentelevät väsymättömästi. Jotkut niistä tutkivat yksinomaan tulevien sotien logistiikkaa, sijoitusprobleemoja; toiset kehittävät yhä suurempia ja suurempia rakettipommeja, yhä voimakkaampia ja voimakkaampia räjähdysaineita ja yhä läpitunkemattomampia panssarilevyjä; toiset etsivät uusia ja entistä kuolettavampia kaasuja tai liukenevia myrkkyjä, joita voitaisiin valmistaa sellaiset määrät, että ne riittäisivät tuhoamaan, kokonaisten mannerten asutuksen, tai he kehittävät taudinaiheuttajia, jotka kestävät kaikki mahdolliset vasta-aineet; toiset yrittävät kehittää kulkuneuvon, joka kulkisi maan alla niin kuin sukellusvene vedessä, tai lentokoneen, joka olisi riippumaton tukikohdastaan kuin purjelaiva; toiset tutkivat vielä etäisempiä mahdollisuuksia, niin kuin auringonsäteiden kohdistamista tuhansien kilometrien päässä olevilla linsseillä, tai keinotekoisten maanjäristysten aikaansaamista tai vuoksiaaltojen synnyttämistä maan sisustasta irtipäästetyn lämmön avulla.