Käsiteltyään nämä viestit Winston kiinnitti puhekirjoitetut oienteet pinteellä asianomaisiin Timesin numeroihin ja työnsi ne menoputkeen. Sitten hän liikkeellä, joka oli likipitäen koneellinen, rypisti kokoon viestit ja omat muistiinpanonsa sekä pisti ne muistireikään tulen hävitettäväksi.

  Hän ei tiennyt aivan yksityiskohdittain, mitä nyt tapahtui siinä labyrintissa, minne painoilmaputket johtivat, hän vain aavisti sen suurin piirtein. Heti kun kaikki tarpeelliseksi havaitut oienteet kuhunkin numeroon oli koottu ja tarkistettu, lehden se numero painettiin uudestaan, alkuperäinen kappale hävitettiin arkistosta ja oiennettu kappale pantiin sen paikalle. Tällaista alati jatkuvaa muuttamistyötä ei sovellettu ainoastaan sanomalehtiin, vaan myös kirjoihin, aikakauslehtiin, lentolehtisiin, julisteihin, kuulutuksiin, elokuviin, ääninauhoihin, pilakuviin, valokuviin... yleensä kaikkeen kirjallisuuteen ja muuhun dokumentaariluonteiseen todistusaineistoon, jolla saattoi ajatella olevan vähintäkin poliittista tai ideologista merkitystä. Päivä päivältä, suorastaan minuutti minuutilta saatettiin menneisyys ajanmukaiseksi. Tällä tavoin jokainen puolueen taholta lausuttu ennustus voitiin asiakirjoilla osoittaa oikeaksi; ei ollut olemassa ainoatakaan uutista, ei ainoatakaan mielipiteen ilmaisua, joka olisi ollut ristiriidassa hetken tarpeen kanssa. Koko historia oli palimpsesti, kerran kirjoitettu, pyyhitty ja kirjoitettu samalle paperilehdelle uudelleen ja niin usein kuin oli tarpeen. Kun teko kerran oli tehty, ei ainoassakaan tapauksessa ollut mahdollista osoittaa, että minkäänlaista väärennystä oli tapahtunut. Suurimmalla Arkisto-osastolla — se oli paljon suurempi kuin Winstonin oma osasto — työskenteli ainoastaan sellaisia henkilöitä, joiden tehtävänä oli nuuskia esille ja koota kaikki kirjat, sanomalehdet ja muut asiakirjat, joiden tilalle oli tullut uusi ja jotka oli hävitettävä. Sellainen »Timesin» numero, joka oli poliittisessa suuntauksessa tapahtuneiden muutosten tai Ison Veljen ennustuksissa sattuneiden erehdysten vuoksi kirjoitettu ja painettu tusinankin kertoja uudelleen, oli yhä arkistossa alkuperäisellä tavalla päivättynä, eikä ollut olemassa ainoatakaan sitä vastaan sotivaa kappaletta. Kirjat koottiin takaisin ja kirjoitettiin uudestaan kerran toisensa jälkeen ja julkaistiin säännöllisesti uudestaan, eikä kertaakaan myönnetty, että niissä olisi tapahtunut mitään muutosta. Winstonin saamat kirjalliset ohjeetkaan, jotka hän hävitti heti kun oli käsitellyt ne, eivät milloinkaan todenneet eivätkä edes vihjanneet, että olisi suoritettu minkäänlaista väärennystä: aina huomautettiin vain unohduksista, erehdyksistä, painovirheistä tai erehdyttävistä maininnoista, jotka oli luotettavuuden vuoksi oikaistava.

  Eikä se itse asiassa väärentämistä ollutkaan, hän ajatteli täsmentäessään Yltäkylläisyyden Ministeriön numeroita. Olihan vain lorun panemista lorun tilalle. Enin osa kaikesta siitä, mitä täällä puuhaili, ei ollut missään tekemisessä tosiolojen kanssa, ei edes sellaisessa tekemisessä kuin suoranainen valhe olisi ollut. Tilasto on yhtä hyvin mielikuvitusta alkuperäisessä kuin oiennetussakin asussaan. Riippuu aivan siitä, mitä vaaditaan. Niinpä nytkin esimerkiksi Paljouden Ministeriön ennusteessa oli arvioitu saappaiden tuotanto neljännesvuodessa 145 miljoonaksi pariksi. Todellinen tuotanto oli 62 miljoonaa. Mutta oientaessaan ennustetta Winston oli alentanut luvun 57 miljoonaksi, jotta voitaisiin väittää, niin kuin tavallisesti, että tavoite oli ylitetty. Mutta eipä silti, eihän 62 miljoonaa ollut lähempänä totuutta kuin olisi ollut 57 miljoonaa tai peräti 145 miljoonaa. Erittäin luultavaa näet oli, että saappaita ei ollut tuotettu lainkaan. Ja vielä luultavampaa oli, että kukaan ei tiennyt, minkä verran niitä oli-syntynyt, vielä vähemmän välitti siitä vähääkään. Sen verran vain tiedettiin, että joka vuosineljänneksen aikana tuotettiin saappaita paperilla määrät, joita kuvaamaan tarvittiin tähtitieteellisiä lukuja, ja samaan aikaan puolet oceanialaisista kulki paljain jaloin. Ja sama koski kaikkia, sekä suuria että pieniä asioita, jotka tilastoitiin. Kaikki haipui varjomaailmaksi, jossa loppujen lopuksi jopa vuosiluvutkin muuttuivat epämääräisiksi.

  Winston vilkaisi oviaukosta hallin toiselle puolelle. Vastapäisessä komerossa työskenteli pieni, tarkannäköinen, tummaleukainen Tillotson kokoontaitettu sanomalehti polvella ja suu tiukasti puhekirjoittimen suuttimella. Hän oli sen näköinen, kuin yrittäisi pitää asian omana ja kaukovarjostimen salaisuutena. Hän vilkaisi sivulleen, ja silmälasit välkähtivät vihamielisesti Winstonin suuntaan.

  Winston tuskin tunsi Tillotsonia, eikä hänellä ollut aavistustakaan, millaista työtä tämä teki. Arkisto-osaston väki ei kernaasti puhunut töistään. Pitkän ikkunattoman hallin kahden puolen olevissa komeroriveissä, loppumattomassa paperien kahinassa ja puhekirjoittimiin sanelevien äänten sorinassa oli tuskin tusinan verran sellaisia, joiden nimeäkään Winston tiesi, vaikka hän joka päivä näkikin heidän puikkelehtivan edestakaisin käytävissä tai elehtivän Kahden Minuutin Vihan hetkinä. Sen hän tiesi, että viereisessä komerossa raatoi pieni, keltatukkainen nainen päivästä päivään etsien haihdutettujen ja sen vuoksi olemattomina pidettyjen ihmisten nimiä sanomalehdistä ja hävittäen niitä. Siihen puuhaan hän olikin poikkeuksellisen sopiva, sillä hänen oma miehensä oli haihdutettu pari vuotta takaperin. Ja vähän matkan päässä istui lempeä, saamaton, uneksiva Ampleforth raukka, jolla oli uskomattoman karvaiset korvat ja aivan hämmästyttävä taito pujotella hihastaan loppusoinnullisia säkeitä. Hänen tehtävänään oli tehdä parannettuja muunnoksia — lopullisia tekstejä, niin kiitä sanottiin — runoista, jotka olivat tulleet ideologisesti loukkaaviksi, mutta jotka syystä tai toisesta kuitenkin haluttiin säilyttää kokoomateoksissa. Ja tämä samainen sali, jonka eri puolilla työskenteli viitisenkymmentä henkilöä, oli vain alaosasto, yksinäinen solu koko arkistoviraston suunnattomassa kokonaisuudessa. Sivummalla, yläpuolella, alapuolella työskentelivät toiset työntekijäparvet mitä käsittämättömimmän moninaisissa tehtävissä. Siellä oli suunnattomia sanomalehdentoimituksia aputoimittajineen, kirjapainoasiantuntijoineen ja täydellisesti varusteltuine valokuvanväärentämöineen. Siellä oli kauko-ohjelmiston jaosto insinööreilleen, tuotantopäällikköineen ja monilukuisille näyttelijöilleen, jotka oli erikoisesti valittu puheäänen jäljittelemiskykynsä perusteella. Siellä oli kokonaiset armeijat referenssivirkamiehiä, ja heidän ainoana tehtävänään oli luetteloida kirjoja ja aikakauslehtiä, jotka oli otettava oiennettavaksi. Siellä oli valtavia arkistohuoneita, joissa säilytettiin oiennetut asiakirjat, ja siellä olivat myös salaiset pätsit, joissa alkuperäiset kappaleet hävitettiin. Ja jossakin, kenenkään tietämättä missä, olivat ne ohjaavat aivot, jotka suuntasivat koko tämän yhteisen ponnistelun ja määrittelivät ne poliittiset suuntaviivat, jotka tekivät välttämättömäksi, että tämä palanen menneisyyttä oli säilytettävä, tuo muutettava ja tuo taas tehtävä olemattomaksi.

  Ja koko mahtava arkisto-osasto oli sittenkin vain pieni, erillinen osasto Totuuden Ministeriössä, jonka päätehtävänä ei suinkaan ollut muuntaa menneisyyttä sopivaan muotoon, vaan varustaa Oceanian kansalaiset sanomalehdillä, elokuvilla, oppikirjoilla, kaukovarjostinohjelmistolla, näytelmillä, romaaneilla — kaikilla mahdollisilla tiedoitus-, opetus- ja huvitusvälineillä muistopatsaasta iskusanaan, lyyrillisestä runosta biologiseen tutkielmaan, pikkulasten aapisesta Uuskielen Sanakirjaan asti. Eikä Ministeriön tehtävänä ollut ainoastaan tyydyttää Puolueen moninaiset tarpeet, vaan myös suorittaa koko ohjelma uudestaan toisella, alemmalla tasolla, proletaarirahvaan hyväksi. Ministeriössä oli kokonainen rivi osastoja hoitelemasssa yleensä prolekirjallisuutta, -musiikkia, -näytelmiä ja -ajanvietettä. Täällä tuotettiin katulehtiä, jotka eivät sisältäneet muuta kuin urheilua, rikoksia ja tähdistäennustamista, vetisteleviä novelleja, sukupuolikiihkoa tihkuvia elokuvia ja tunteellisia lauluja, jotka tehtiin tätä tarkoitusta varten rakennetulla erikois-kaleidoskoopilla, jota sanottiin versifikaattoriksi. Kokonainen alaosasto — jonka nimi uuskielellä oli Pornosec — tuottamassa yksinomaan alimman luokan haureuskirjallisuutta, joka lähetettiin maailmalle sinetöidyissä pakkauksissa, ja jota kukaan puolueen jäsen lukuunottamatta itse tämän saastan parissa työskenteleviä ei saanut nähdä.

  Winstonin työskennellessä oli paineilmaputkesta putkahtanut taas kolme viestiä. Ne olivat kuitenkin varsin yksinkertaisia juttuja, ja ne hän ehti selvittää ennen kuin Kahden Minuutin Vihan hetki ehti keskeyttämään. Kun Viha oli ohi, hän palasi komeroonsa, otti hyllyltä Uuskielen Sanakirjan, työnsi puhekirjoittimen syrjään, pyyhki silmälasinsa ja syventyi sen aamun päätehtäväänsä.

  Työ oli Winstonin elämän suurin huvi. Enimmäkseen hänellä oli ikävystyttäviä päivästä päivään palautuvia samanlaisia tehtäviä, mutta joukossa oli myös niin vaikeita ja monimutkaisia, että niihin saattoi uppoutua kuin matemaattisen probleeman syvyyksiin — ne olivat herkullisen arkaluontoista väärennystyötä, jossa ei ollut muuta ohjetta eikä opasta kuin itse hankittu Ingsocin periaatteiden tuntemus ja omakohtainen arviointi siitä, mitä Puolue halusi sanottavaksi. Winston oli etevä tällaisessa työssä. Tällä kertaa hänelle oli uskottu »Timesin» pääkirjoituksen oientaminen. Se oli kirjoitettu pelkästään uuskielellä. Hän avasi jälleen äsken syrjään panemansa viestin. Siinä sanottiin siis:

  times 3. 12. 83 seloste iv päiväk 2-epähyvä viit epäpers uusin täystavoin alistylös ennark

  Vanhakielellä (eli tavallisella kielellä) asia merkitsi että

  Ison Veljen päiväkäskyn selostus »Timesissä» joulukuun 3:ntena 1983 oli äärimmäisen harhaannuttava ja viittaa henkilöön, jota ei ole olemassa. Kirjoitettava täysin uudestaan ja teksti alistettava ylemmälle viranomaiselle ennen arkistoimista.

  Winston lukaisi lävitse tuon loukkaavan kirjoituksen. Ison Veljen päiväkäsky näkyi olevan omistettu pääasiallisesti ylistykselle jota tuhlailtiin ULSAP järjestölle. Tämän järjestön tehtävänä oli huolehtia Uivien Linnoitusten savuke- ja muusta viihdytyspalvelusta. Muuan toveri Withers, Puolueen sisärenkaan huomattu jäsen, oli mainittu erikseen ja hänelle oli myönnetty Huomattavien Ansioiden Kunniamerkki, toinen luokka.

  Kolme kuukautta myöhemmin oli ULSAP hajoitettu ilman mitään julkisuudessa ilmoitettua syytä. Saattoi otaksua, että Withers tovereineen olivat nyt epäsuosiossa, mutta siitäkään ei ollut mainittu mitään ei sanomalehdissä eikä kaukovarjostimessa. Se oli odotettavissakin, sillä oli varsin poikkeuksellista, että poliittiset rikolliset vietiin tuomioistuimeen ja tuomittiin julkisesti. Suuret, tuhansia henkilöitä käsittävät puhdistukset, jolloin julkisesti tutkittiin ja tuomittiin kavaltajat ja ajatusrikolliset, jotka surkealla tavalla tunnustivat rikoksensa ja sitten likvidoitiin, olivat harvinaisia näytelmiä, ja niitä sattui vain kerran parissa vuodessa. Puolueen epäsuosioon joutuneet yleensä vain hävisivät, eikä heistä sen jälkeen kuultu mitään. Kukaan ei voinut milloinkaan saada pienintäkään selkoa siitä, mitä heille oli tapahtunut. Kenties oli tapauksia, jolloin he eivät edes kuolleet. Vanhempiaan lukuunottamatta Winston oli tuntenut kolmisenkymmentä henkilöä, jotka ilman muuta olivat lakanneet olemasta.

  Winston hieroi nenäänsä paperipinteellä. Tillotson tuolla vastapäätä oli yhä salaperäisesti kumartunut puhekirjoittimensa ääreen. Hän kohotti päätään hetkeksi: taas vihamielinen silmälasien välähdys. Mahtoikohan toveri Tillotson olla samassa puuhassa? mietti Winston itsekseen. Sehän oli sangen mahdollista. Eihän näin taitoa kysyvää tehtävää toki voitu uskoa yhden ainoan henkilön hoidettavaksi; mutta jos se olisi jätetty komitean tehtäväksi, se olisi merkinnyt väärentämisen avointa tunnustamista. Oli erittäin luultavaa, että kymmenkunta miestä parhaillaan kilpaa teki ehdotelmaa siitä, mitä Iso Veli oli todellisuudessa sanonut. Ja sitten jotkut mestariaivot Sisärenkaassa valitsisivat tämän tai tuon muunnelman, viimeistelisivät sen, panisivat liikkeelle asian vaatiman laajasuuntaisen ristitiedustelukoneiston, kunnes lopullisesti valittu ja hyväksytty valhe liitettäisiin pysyvään arkistoon ja siten muuttuisi totuudeksi.

  Winstonilla ei ollut aavistustakaan siitä, minkä vuoksi Withers oli joutunut epäsuosioon. Kenties oli kysymyksessä lahjusten otto tai epäpätevyys. Kenties Iso Veli vain halusi päästä eroon liian suositusta alaisestaan. Kenties Withersiä tai jotakuta hänen läheistään epäiltiin harhaoppisuudesta. Tai kenties — ja se olikin luultavinta — koko juttu oli tapahtunut vain sen vuoksi, että puhdistukset ja haihdutukset olivat välttämätön osa hallintokoneistoa. Arvoituksen ainoa varsinainen avain kätkeytyi sanaan »epäpersoona», joka tarkoitti, että Withers jo oli kuollut. Tätä ei voinut aina pitää otaksuttavana, jos joku vangittiin. Joskus tällainen henkilö vapautettiin niinkin pitkäksi ajaksi kuin vuodeksi tai pariksi ennen kuin hänet teloitettiin. Ja joskus, vaikka erittäin harvoin, tapahtui niinkin, että jo kauan sitten kuolleeksi luultu ilmestyi kuin mikäkin haamu johonkin julkiseen tuomioistuimeen, missä hän sitten ennen lopullista häviämistään veti todistuksillaan juttuun mukaan satoja muita. Mutta Withers oli jo »epäpersoona». Hän ei siis ollut olemassa: hän ei ollut milloinkaan ollutkaan olemassa. Winston päätteli tästä, että ei riittäisi se, että tyytyisi vain muuttamaan Ison Veljen puheen päinvastaiseksi. Parasta panna se koskettelemaan jotakin seikkaa, joka ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä alkuperäiseen asiaan.

  Puheenhan voisi panna yleensä vain tavanmukaisesti tuomitsemaan kavaltajat ja ajatusrikolliset. Mutta se olisi sentään hieman liian selvästi tarkoituksellista. Jos taas sepittäisi sodassa saavutetun voiton tai tyytyväisyyden ilmaisun Yhdeksännen Kolmivuotissuunnitelman puitteissa saavutetusta tavoitteen ylittämisestä, asian arkistoteknillinen puoli monimutkaistuisi liikaa. Tarvittiin siis hiukan pelkkää mielikuvitusta. Yhtäkkiä Winstonin aivoissa syntyi muuan toveri Ogilvy, joka äskettäin oli kaatunut rintamalla sankarillisissa olosuhteissa. Tapahtui joskus, että Iso Veli omisti päiväkäskynsä jollekulle Puolueen alhaiselle rivimiesjäsenelle, jonka elämä ja kuolema kelpasi seurattavaksi esimerkiksi. Saattaisihan hän nyt muistella toveri Ogilvya. Muutama rivi painettua tekstiä ja pari väärennettyä valokuvaa riittäisi tekemään toveri Ogilvyn olemassaolevaksi.

  Winston mietti vielä hetken. Sitten hän veti puhekirjoittimen lähemmäksi ja alkoi sanella Ison Veljen tunnettuun tapaan, samalla kertaa sotilaallisesti ja pikkumaisen tarkasti, mikä hänen käyttämänsä kysymys- ja vastaustekniikan vuoksi (»Mitä opimme tästä, toverit? Opimme asian, joka kuuluu Ingsocin perustaviin periaatteisiin, nimittäin että ... jne. jne.») oli helppo jäljitellä.

  Kun toveri Ogilvy oli kolmivuotias, hänelle eivät kelvanneet muut lelut kuin rumpu, alikonekivääri ja leikkihelikopteri. Kuusivuotiaana — vuotta aikaisemmin kuin oli säädetty, tässä tapauksessa oli näet tehty poikkeus — hän liittyi Vakoojiin; yhdeksänvuotiaana hän oli joukkueen johtaja. Yksitoista vuotta täytettyään hän oli ilmiantanut Ajatuspoliisille setänsä siitä, että tämä oli kuunnellut keskustelua, joka hänen mielestään tähtäsi rikollisiin tarkoitusperiin. Seitsentoistavuotiaana hän toimi Nuorten Sukupuolisuudenvastustamisliiton piiriohjaajana. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli suunnitellut käsikranaatin, jonka Rauhan Ministeriö hyväksyi ja joka sitä ensi kerran kokeiltaessa oli surmannut yhdellä kertaa yksineljättä euraasialaista vankia. Kolmenkolmatta ikäisenä hän oli saavuttanut sankarikuoleman sotatoimien yhteydessä. Kun hän oli ollut lennolla Intian valtameren yläpuolella mukanaan tärkeitä asiakirjoja, vihollisen rakettikoneet olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Sitoen painokseen konekiväärin hän oli asiakirjoineen kaikkineen hypännyt helikopteristaan mereen... ja se oli hänen loppunsa, jota ei voi kadehtimatta ajatella, sanoi Iso Veli. Iso Veli lausui vielä muutamia tunnustuksen sanoja toveri Ogilvyn elämän puhtaasta yksiajatuksisuudesta. Hän oli ehdottomasti juomaton ja tupakoimaton, hänellä ei ollut muuta huvitusta kuin päivittäiset voimistelutunnit, hän oli antanut juhlallisen selibaattilupauksen, sillä hän uskoi avioliiton ja perheestä huolehtimisen olevan ristiriidassa kaksikymmentäneljä tuntia päivässä kestävän palvelusvelvollisuutensa kanssa. Hän ei koskaan keskustellut mistään muusta kuin Ingsocin periaatteista, eikä hänellä ollut elämässään muuta päämäärää kuin lyödä euraasialainen vihollisemme ja tuhota vakoojat, sabotaasintekijät, ajatusrikolliset ja ylimalkaan kaikki kavaltajat.

  Winston pohti ankarasti, myöntäisikö toveri Ogilvy Ile Erinomaisten Ansioiden kunniamerkin. Lopulta hän päätti kuitenkin luopua tästä, koska se aiheuttaisi vain tarpeetonta ristitiedustelua eri virastoissa.

  Hän vilkaisi taas vastapäätä työskentelevää kilpailijaansa. Tuntui kuin olisi ollut syytä varmasti uskoa, että Tillotsen puursi saman asian kimpussa kuin hän itse. Oli mahdotonta saada tietää, kenen työ lopulta hyväksyttiin, mutta Winston oli syvästi vakuuttunut, että tällä kertaa se olisi hänen. Toveri Ogilvy, josta hänellä hetki sitten ei ollut aavistustakaan, oli nyt tosiseikka. Tuntui omituiselta, että noin vain saattoi luoda kuolleita ihmisiä, mutta ei eläviä. Toveri Ogilvy, jota ei ollut milloinkaan ollut olemassa, oli nyt menneisyydessä, ja kun väärennystapahtuma oli unohdettu, hän olisi yhtä autenttinen, yhtä ilmeinen tosiasia kuin Kaarle Suuri tai Julius Caesar.

  V

  Lounasjono kiemurteli hitaana käärmeenä syvällä maan alla olevassa matalakattoisessa kanttiinissa. Huone oli jo aivan täynnä väkeä, ja melu niin tavaton, että korvat olivat mennä lukkoon. Jakelupöydän ristikon takaa leijaili esiin keiton höyry. Se tuoksui happamen metalliselta eikä tuntunut juuri antavan peräksi Voiton Ginin löyhkälle. Toisessa päässä huonetta oli baari, oikeastaan vain seinässä oleva reikä, josta sai ostaa giniä kymmenellä sentillä ison loiskauksen.

  »Siinähän se mies onkin, jota minä etsin», sanoi ääni Winstonin takana.