II

  Koskettaessaan ovenripaa Winston näki, että päiväkirja oli jäänyt pöydälle auki. ALAS ISO VELI oli siihen kirjoitettuna moneen kertaan, niin suurin kirjaimin, että miltei näki lukea tänne, huoneen toiselle puolelle asti. Käsittämättömän typerä teko. Kaikessa kauhussaankin hän havaitsi nyt, että ei ollut halunnut tahria kaunista kermanväristä paperia sulkemalla kirjan kun muste vielä oli kosteata.

  Hän veti syvään henkeä ja avasi oven. Lämmin huojennuksen aalto tulvahti hänen lävitseen. Oven takana seisoi väritön, lannistetun näköinen nainen tukka hapsottaen ja kasvot huolten uurtamina.

  »Kas vain, toveri», kuului kolkko, vinkuva ääni, »kuulinpa vain oikein, kun luulin teidän tulevan. Ettekö viitsisi poiketa meillä vilkaisemassa keittiön likaviemäriä? Se on tukossa ja ...»

  Rouva Parsonshan siinä oli, naapurin vaimo samasta kerroksesta. (»Rouva» oli puolueen keskuudessa jossakin määrin paheksittu nimitys — edellytettiin, että kaikki sanoivat toisiaan »toveriksi» — mutta yhä oli naisia, jotka vaistomaisesti käyttivät tuota sanaa.) Hän oli kolmissakymmenissä, mutta näytti paljon vanhemmalta. Olisi voinut luulla, että hänen kasvoissaan, rypyissä, oli pölyä. Winston lähti hänen mukanaan. Tällaiset pikku korjaustyöt olivat hänellä jokapäiväisenä kiusana. Voiton Talo oli vanha rakennus, vuodelta 1930 peräti tai niille main, ja alkoi jo hajota kappaleiksi. Rappaus varisi alituisesti katosta ja seinistä, vesijohtoputket halkeilivat joka pakkasella, katto vuoti heti kun satoi lunta, keskuslämmitys kävi tavallisesti puolella höyryllä, ellei säästäväisyyssyistä ollut kokonaan suljettuna. Sellaisiin korjauksiin, joita ei itse voinut suorittaa, oli saatava lupa kaukaisilta komiteoilta, jotka olivat velvollisia viivyttämään särkyneen ikkunanruudunkin korjaamista kaksi vuotta.

  »Niin, kun Tom ei ole kotona, enhän minä muuten», puolusteli rouva Parsons epämääräisesti.

  Parsonsien asunto oli suurempi kuin Winstonin, ja toisella tavalla likainen. Kaikki oli kolhitun ja pahoinpidellyn näköistä, aivan kuin jokin suuri, väkivaltainen eläin olisi temmeltänyt siellä. Urheiluvälineitä — hockey-sauvoja, nyrkkeilykäsineitä, haljennut jalkapallo, hikiset housut nurinpäin — oli kaikkialla pitkin huonetta, pöydällä kasa pesemättömiä ruoka-astioita ja koirankorville käännettyjä oppikirjoja. Seinällä oli Nuorisoliiton ja Vakoojien punaiset liput sekä Ison Veljen kuva luonnollista kokoa. Ilmassa leijui tavanomainen keitetyn kaalin löyhkä, yhteinen koko rakennuksessa, mutta sen seassa oli lisänä terävämpi hien kirpaisu, sellaisen henkilön hien, joka ei ollut sillä hetkellä saapuvilla — sen tunsi heti ensi nuuhkaisulla, mutta oh vaikeata sanoa, miten se oli mahdollista. Toisessa huoneessa yritti joku kammalla ja käymäläpaperin palasella pitää samaa tahtia sotilasmusiikin kanssa, joka yhä tulvi kaukovarjostimesta.

  »Lapset siellä vain soittelevat», sanoi rouva Parsons luoden puoliksi pelokkaan katseen ovelle. »Eivät ole tänään käyneet ulkona. Ja tietysti...»

  Hänellä oli tapana jättää sanottavansa kesken. Keittiön viemäriallas oli miltei reunojaan myöten täynnä saastaista, vihreänlimaista vettä, joka haisi vielä pahemmalta kuin kaali. Winston laskeutui polvilleen ja alkoi tutkia hajulukon venttiiliä. Inhottavaa käydä kiinni käsin, inhottavaa näin kumartuakin, se näet aina pani yskimään. Rouva Parsons katseli avuttomana.

  »Olisihan Tom sen heti korjannut, jos hän olisi ollut kotona», hän sanoi. »Hän tekee niin mielellään kaikkea sellaista. Hän on niin saapa käsistään hän, Tom.»

  Parsons oli Winstonin työtovereita Totuuden Ministeriöstä. Hän oh lihavahko mutta toimelias ja aivan herpaannuttavan typerä mies, täynnä älytöntä intomieltä, yksi noita ehdottoman uskollisia raatajia, joista Puolueen pystyssäpysyminen riippui enemmän kuin konsanaan Ajatuspoliisista. Äskettäin viidenneljättä ikään ehtineenä hänet oli väkisin häädetty Nuorisoliitosta, ja ennen Nuorisoliittoon ylenemistään hän oli onnistunut pysymään Vakoojien kirjoissa kokonaisen vuoden yli säädetyn eroamisajan. Ministeriössä hän oli jossakin pikkuvirassa, jossa ei vaadittu älyä, mutta Urheilukomiteassa hän oli johtavia sieluja, samoin muissakin komiteoissa, joissa hän järjesti yhteismarsseja, välittömän itsestään syntyviä mielenosoituksia, säästämiskampanjoita ja ylimalkaan kaikenlaista vapaaehtoista yhteistoimintaa. Pieniä savunpelmahduksia piipustaan tuprautellen hän saattoi levollisen ylpeänä vakuuttaa olleensa neljän viime vuoden ajan joka ainoa ilta saapuvilla Yhteiskunnallisessa Keskuksessa. Kaiken voittava hien haju, eräänlainen tiedoton todistus hänen elämäntapojensa ankaruudesta, seurasi häntä minne tahansa hän tuli, jäipä vielä jälkeenkin hänen mentyään.

  »Olisikohan jakoavainta missä?» kysyi Winston sormeillen venttiilin mutteria.

  »Jakoavainta?» sanoi rouva Parsons yhtäkkiä aivan herpaantuen. »En tosiaankaan tiedä. Olisivatkohan lapset...»

  Kuului askelten kopinaa, ja kampa räikkyi yhä, kun lapset ryntäsivät arkihuoneeseen. Rouva Parsons onnistui löytämään jakoavaimen. Winston päästi veden putken mutkasta ja Uskoen kiskoi pois limaisen hiustukon, joka oli tukkinut viemärin. Sitten hän pesi sormensa kylmällä vedellä miten parhaiten taisi ja meni toiseen huoneeseen.

  »Kädet ylös!» komensi villi ääni.

  Sievä, itsepäisen näköinen yhdeksänvuotias nulikka oli hypähtänyt esille pöydän takaa ja uhkasi Winstonia leikkipistoolilla pikkusiskon, joka, oli kaksi vuotta nuorempi, yrittäessä tehdä samoin puunkappaleella. Molemmilla heillä oli siniset housut, harmaa paita ja punainen kaulaliina, siis Vakoojien univormu. Winston kohotti kätensä päänsä yläpuolelle, mutta tunsi olonsa epämiellyttäväksi. Pojan käytöksessä oli jotakin niin turmeltunutta, että tätä ei voinut kernaasti käsittää pelkäksi leikiksi.

  »Sinä olet kavaltaja!» kiljui nulkki. »Sinä olet ajatusrikollinen! Euraasian vakooja! Minä ammun sinut! Minä haihdutan sinut, lähetän sinut suolakaivoksiin!»

  Molemmat pennut riehuivat hänen ympärillään kiljuen »kavaltajaa» ja »ajatusrikollista» pikku tytön yrittäessä parhaansa mukaan matkia veljeään. Se oli aivan pelottavaa, miltei kuin leikkisi tiikerinpentujen kanssa, jotka pian kasvavat ihmissyöjiksi. Pojan silmissä oli jonkinlaista laskelmoivaa julmuutta, niissä näkyi aivan ilmeinen halu lyödä tai potkaista Winstonia, ja kaiken lisäksi tietoisuus, että hän oli jo miltei tarpeeksi suuri voidakseen tehdä niin. Onni ettei kakaralla ollut oikea pistooli, ajatteli Winston.

  Rouva Parsonsin katse siirtyi hermostuneesti Winstonista lapsiin ja sitten taas takaisin. Winstonista oli täällä arkihuoneen paremmassa valaistuksessa mielenkiintoista todeta, että rouva Parsonsin rypyissä todellakin oli pölyä.

  »Hiljempää!» sanoi rouva Parsons. »Ne ovat vihaisia, kun eivät päässeet katsomaan hirttämistä. Sitä se vain on. Oli niin kiirettä, etten ehtinyt viedä heitä, eikä Tom tule työstä tarpeeksi ajoissa.»

  »Miksi meitä ei laskettu katsomaan hirttämistä?» karjui poika tavattomalla äänellään.

  »Minä tahdon nähdä kun hirtetään! Minä tahdon nähdä kun hirtetään!» piipitti pikku tyttö loikkien iloisesti ympäri huonetta.

  Winston muisti, että samana iltana oli määrä hirttää Puistossa muutamia euraasialaisia vankeja. Sotarikollisia. Näin tapahtui kerran kuussa, ja se oli varsin suosittu näytelmä. Kaikki lapset vaativat aina kiivaasti päästä näkemään. Winston sanoi hyvästi rouva Parsonsille. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuutta askelta käytävässä, kun hän tunsi niskassaan tuskallisen iskun. Oli kuin punahehkuinen rautalanka olisi tungettu hänen sisäänsä. Hän käännähti ympäri ehtiäkseen nähdä, miten rouva Parsons kiskaisi poikansa ovesta sisään pojan tunkiessa kumipyssyä taskuunsa.

  »Goldstein!» kiljui poika oven sulkeutuessa. Mutta eniten koski Winstoniin avuttoman pelokas ilme rouva Parsonsin kasvoissa.

  Tultuaan takaisin omaan asuntoonsa hän meni nopeasti kaukovarjostimen ohi ja istuutui taas pöytänsä ääreen. Täytyi vieläkin hieroa niskaansa. Soitto oli tauonnut varjostimessa. Määrämittainen sotilaallinen ääni luki nyt ylimielisen voitonvarmasta kuvausta uuden Uivan Linnoituksen aseistuksesta. Alus oli juuri ankkuroinut Islannin ja Färsaarten välille.

  Tuollaisten lasten kanssa, hän ajatteli, tuon vaimo raukan on pakko elää kamalaa elämäänsä. Vielä vuosi, pari vuotta, niin hänen omat sikiönsä vaanivat häntä yötä päivää keksiäkseen hänessä harhaoppisuuden oireita. Lapset olivat nykyisin miltei kaikki niin hirveitä. Mutta pahinta oli, että sellaiset järjestöt kuin Vakoojat järjestelmällisesti kasvattivat heitä hillittömiksi pikku raakalaisiksi, eikä heissä päässyt versomaan pienintäkään kapinallisuutta Puolueen kuria vastaan. He päinvastoin jumaloivat Puoluetta ja kaikkea mikä siihen liittyi. Laulut, juhlakulkueet, liput, yhteismarssit, harjoitukset leikkipyssyillä, iskulauseiden lateleminen, Ison Veljen taikauskoinen ihannoiminen, kaikki se oli heille ihanaa, hurmaavaa leikkiä. Kaikki heidän luontainen julmuutensa käännettiin ulospäin, Valtion vihollisia, ulkomaalaisia, kavaltajia, sabotaasintekijöitä, ajatusrikollisia vastaan. Oli aivan normaalia, että yli kolmikymmenvuotiaat pelkäsivät omia lapsiaan. Ja syytä olikin, sillä harva se viikko »Times» kertoi, miten salakuunteleva pikku kantelija — »lapsisankareiksi» heitä tavallisesti sanottiin — oli sattunut kuulemaan langettavan sanan ja ilmiantanut vanhempansa Ajatuspoliisille.

  Kumipyssyn aiheuttama kipu oli jo lakannut. Winston tarttui innottomasti kynäänsä miettien mahtaisiko vielä keksiä jotakin, mitä kirjoittaa päiväkirjaansa. Yhtäkkiä hän taas muisti 0’Brienin.

  Vuosia sitten... mitenkähän pitkä aika siitä olikaan? Seitsemän ainakin... hän oli unessa ollut liikkuvinaan pilkkopimeässä huoneessa. Joku siellä istuva oli hänen ohimennessään sanonut: »Tapaamme paikassa missä ei ole pimeätä.» Nuo sanat sanottiin hyvin levollisesti, miltei huolettomasti. Se oli toteamus, ei käsky. Winston oli jatkanut kulkuaan pysähtymättä. Mutta kummallista, että silloin, unessa, nuo sanat eivät tehneet juuri minkäänlaista vaikutusta. Vasta myöhemmin ja vähitellen ne alkoivat tuntua tärkeiltä. Hän ei enää muistanut, näkikö hän 0’Brienin ensi kerran ennen tuota unta vai sen jälkeen. Ei hän liioin muistanut, milloin hän ensi kerran oli havainnut, että äänihän olikin O’Brienin ääni. Mutta sen hän vain oli todennut. O’Brien se oli, joka häntä oli pimeässä puhutellut.

  Winston ei ollut milloinkaan ollut varma, oliko O’Brien ystävä vai vihollinen — ei edes aamullinen katse voinut siitä varmistuttaa. Eikä se sitä paitsi tärkeältäkään tuntunut. Heidän välillään vallitsi yhteisymmärrys, ja se oli paljon tärkeämpää kuin henkilökohtainen kiintymys tai yhteenkuuluvaisuus. »Tapaamme paikassa missä ei ole pimeätä», niin hän oli sanonut. Winston ei tiennyt, mitä se tarkoitti, sen hän vain tiesi, että tavalla tai toisella niin vain tapahtuisi.

  Kaukovarjostin vaikeni. Torven ääni, kirkas ja kaunis, kajahti paikallaan seisovaan ilmaan. Kireä ääni jatkoi taas:

  »Huomio! Huomio! Juuri nyt saapui salamasähke Malabarin rintamalta. Etelä-Intiassa olevat voimamme ovat saavuttaneet loistavan voiton. Minut on valtuutettu ilmoittamaan, että nyt kohta selostettavaksi tulevat sotatoimet voivat saattaa sodan päätöksen näkyviin. Salamasähke kuuluu siis...»

  Huono uutinen tulossa, ajatteli Winston. Ja kun kuuluttaja oli verisesti kuvaillut Euraasian armeijan tuhoamista ja ilmoittanut ällistyttävät kaatuneiden ja vankien määrät, niin varmemmaksi vakuudeksi tuli vielä sama tieto kuin edelliselläkin viikolla, että suklaa-annos pienenee kolmestakymmenestä grammasta kahteenkymmeneen.

  Winston röyhtäisi taas. Ginin vaikutus alkoi hävitä, ja jäljelle jäi raukea tunne. Kaukovarjostin — kenties voiton kunniaksi, kenties hukuttaakseen ajatukset suklaan menettämisestä — räjähti soimaan »Oceania, sun puolestas...» Edellytettiin, että kaikki kuuntelivat asennossa. No niin, eihän Winston näkynyt siitä missä hän nyt istui.

  »Oceania, sun puolestas» loppui ja jatkoksi tuli keveämpää musiikkia. Winston meni ikkunaan selkä huolellisesti kaukovarjostimeen päin. Ilma oli yhä kylmä ja kirkas. Jossakin etäällä räjähti rakettipommi synnyttäen jylhän, kiirivän jylinän. Nykyisin niitä putoili Lontooseen pari-kolmekymmentä joka viikko.

  Alhaalla kadulla tuuli liehutte!! irtaantunutta julisteen kulmaa niin että tekstisana INGSOC vuoroin näkyi ja peittyi. Englannin sosialismin pyhät periaatteet. Uuskieli, kaksoisajattelu, menneisyyden muuttuvaisuus. Oli kuin vaeltaisi meren pohjalla kasvavassa metsässä, kadonneena epämuodostuneeseen maailmaan ja itsekin sen keskellä yhtenä epämuodostumana. Winston oli yksin. Menneisyys oli kuollut, tulevaisuus aavistamaton. Mitä varmuutta oli siitä, että yksikään nyt elävä ihmisolento olisi hänen puolellaan? Ja mistä saattoi tietää, ettei Puolueen hallinto kestäisi ikuisesti? Kuin vastauksena näkyivät Totuuden Ministeriön julkisivun kolme tunnuslausetta:

  SOTA ON RAUHAA

  VAPAUS ON ORJUUTTA

  TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

  Hän kaivoi taskustaan viisikolmattasenttisen. Siinäkin samat sanat, pienin, selvin kirjaimin, ja toisella puolella rahaa Ison Veljen pää. Rahankin pinnasta silmien katse seurasi häntä. Rahoista, postimerkeistä, kirjojen kansista, lipuista, julisteista, savukepaketeista — kaikkialta. Aina ne silmät tuijottivat ja ääni ympäröi ihmisen. Nukkuipa tai valvoi, teki työtä tai söi, oli sisällä tai ulkona, kylvyssä tai vuoteessa... ei mistään apua, niistä ei päässyt eroon. Mikään ei ollut omaa paitsi muutamat kuutiosenttimetrit oman kallon sisäpuolella.

  Aurinko teki laskua, ja Totuuden Ministeriön lukemattomat ikkunat, joihin sen säteet eivät enää osuneet, tuijottivat armottomina kuin linnoituksen ampumareiät. Hänen sydämensä värisi tuon valtavan pyramidin edessä. Se oli liian vahva, sitä ei voinut vallata väkirynnäköllä. Tuhat rakettipommia ei kykenisi luhistamaan sitä. Ketähän varten hän oikeastaan kirjoitti päiväkirjaansa? Tulevaisuutta, menneisyyttä... jotakin sellaista aikakautta varten, jota ei voinut kuvitellakaan. Eikä hänen edessään ollut kuolema, vaan olemattomaksi tuleminen. Päiväkirja muuttuisi tuhkaksi ja hän itse haihtuisi. Vain Ajatuspoliisi lukisi, mitä hän oli kirjoittanut, ja sitten se pyyhkäistäisiin olemattomaksi ja muistista. Miten voisi vedota tulevaisuuteen, kun ihmisestä ei jää mitään aineellista jälkeä, ei nimetöntä sanaa, jonka on kirjoittanut paperilapulle?

  Kaukovarjostin löi neljäätoista. Oli lähdettävä kymmenen minuutin kuluttua. Oli oltava työssä kello neljätoista kolmekymmentä.

  Omituista, tuntisoitto tuntui antavan uutta pontta ja rohkeutta. Hän oli yksinäinen haamu, joka lausui totuuden, jota kukaan ei koskaan kuulisi. Mutta niin kauan kuin hän lausui sitä, jatkuvuus oli yhä jollakin hämärällä tavalla jäljellä, keskeytymättömänä. Winston meni takaisin pöydän luo, kastoi kynänsä ja kirjoitti:

  Tulevaisuudelle tai menneisyydelle, ajalle jolloin ajatus on vapaa, jolloin toinen on erilainen kuin toinen eikä enää elä yksin — ajalle jolloin totuus on olemassa eikä tehty voi tulla tekemättömäksi:

  Yhtäläisyyden ajalta, yksinäisyyden ajalta, Ison Veljen ajalta, kaksoisajattelun ajalta — tervehdys!

  Hän oli jo kuollut, niin hänestä tuntui. Nyt kun hän oli alkanut kyetä muodostamaan ajatuksiaan, hän oli astunut ratkaisevan askelen. Jokaisen toiminnan seuraamukset sisältyvät toimintaan itseensä. Hän kirjoitti:

  Ajatusrikos ei tuota kuolemaa: ajatusrikos ON kuolema.

  Nyt kun hän oli todennut itsensä kuolleeksi, tuli tärkeäksi pysyä elossa niin kauan kuin mahdollista. Kahdessa oikean käden sormessa oli mustetahra. Juuri sellainen seikka saattoi ilmaista kaiken. Joku nuuskiva intoilija ministeriössä (luultavasti nainen: joku sellainen kuin pieni keltainen, tai sitten romaaniosaston mustatukka) vain alkaa ihmetellä, mitä hän oli mahtanut kirjoittaa lounastunnillaan, miksi hän oli käyttänyt vanhanaikaista mustekynää, miksi hän yleensä oli kirjoittanut... ja sitten vain pieni vihjaus sopivassa virastossa. Hän meni kylpyhuoneeseen ja hankasi huolellisesti musteen pois karkealla tummanruskealla hiekkasaippualla, joka raapi ihoa ja niin ollen soveltui mainiosti tähän tarkoitukseen.

  Hän pisti päiväkirjan takaisin pöytälaatikkoon. Ei kannattanut yrittääkään piilottaa sitä, mutta saattoihan edes hankkia itselleen varmuuden, oliko sen olemassaolo huomattu vai ei. Hiuskarva sivun nurkalla olisi aivan liian huomiotaherättävä merkki. Hän siis tartutti sormenpäähänsä juuri ja juuri todettavissa olevan pölyhiukkasen ja sijoitti sen kannen kulmaan, niin että sen täytyi karista pois, jos vihkoa liikuteltiin.

  III

  Winston uneksi äidistään.

  Hän oli kai — niin hänestä tuntui — kymmenen tai yhdentoista ikäinen silloin kun hänen äitinsä katosi. Äiti oli pitkä, ryhdikäs, vaitelias nainen, liikkeet miellyttävän hitaat ja tukka suurenmoisen kaunis. Isänsä hän muisti hämärämmin: tumma, laiha mies, aina siististi tummissa vaatteissa (erityisesti muisti Winston isänsä ohuet kengänanturat) ja silmälasit nenällä. Molemmat hänen vanhempansa olivat epäilemättä tulleet niellyiksi viisikymmenluvun ensimmäisissä suurissa puhdistuksissa.

  Äiti istui jossakin syvällä, paljon häntä alempana, hänen nuorempi sisarensa sylissään. Winston ei lainkaan muistanut sisartaan, jotakin hentoa, haurasta ja lapsellista vain, joka aina oli ääneti ja jolla oli suuret, tarkkaavat silmät. Molemmat nuo silmät katselivat ylöspäin häneen. He olivat jossakin maanalaisessa paikassa — kaivon pohjalla esimerkiksi, tai hyvin syvässä haudassa — mutta vaikka se olikin paljon häntä alempana, he siirtyivät yhä vain syvemmälle. He olivat kuin uppoavan laivan salongissa ja katsoivat häneen yhä tummenevan veden läpi. Salongissa oli vielä ilmaa, he voivat vielä erottaa hänet ja hän heidät, mutta koko ajan he vain vajosivat alaspäin, alas vihreään veteen, joka kohta oli peittävä heidät ikuisesti näkymättömiin. Hän itse oli valossa ja ilmassa, he taas imeytyivät alas kuolemaan, ja he olivat alhaalla sen vuoksi että hän oli täällä ylhäällä. Hän tiesi sen ja he tiesivät sen, ja hän näki tiedon heistä. Moitetta ei ollut heidän kasvoissaan eikä sydämessään, vain tieto että heidän oli kuoltava, jotta hän saisi jäädä eloon, ja että tämä oli osa väistämätöntä asiain järjestystä.