Winston makasi liikahtamatta. Hänen rintansa kohoili ja laskeutui hiukan kiivaammin. Hän ei ollut vielä kysynyt sitä, mikä hänen mieleensä oli ensimmäiseksi johtunut. Sitä oli kysyttävä, mutta nyt oli kuin kieli olisi kieltäytynyt. O’Brienin ilme oli miltei huvittunut. Hänen silmälasinsakin näyttivät välkkyvän pilkallisesti. Hän tietää, ajatteli Winston yhtäkkiä, hän tietää mitä minä aion kysyä! Samassa sanat syöksähtivät hänen suustaan:

  »Mitä on huoneessa 101?»

  O’Brienin ilme ei muuttunut. Hän vastasi kuivasti:

  »Sinä tiedät, mitä on huoneessa 101. Kaikki tietävät, mikä on huone 101.»

  Hän kohotti sormeaan valkotakkiselle miehelle. Istunto oli ilmeisesti päättynyt. Neula työntyi Winstonin käsivarteen. Hän vaipui miltei heti sikeään uneen.

  III

  »Sinun eheytymisessäsi on kolme vaihetta», sanoi O’Brien. »On oppiminen, on ymmärtäminen ja on omaksuminen. Nyt on aika sinun siirtyä toiseen vaiheeseen.»

  Winston makasi selällään niin kuin aina. Mutta siteitä oli äskettäin hellitetty. Vielä ne pitelivät häntä kiinni vuoteessa, mutta hän saattoi jo hiukan kohottaa polviaan ja kääntää päätään kummallekin puolelle, jopa nostaa käsivarsiaankin kyynärpäästä. Mittarikin oli ruvennut vähemmän kauhistuttamaan. Sen tuottamasta tuskasta vapautuisi, jos olisi tarpeeksi nopeaälyinen: ainoastaan silloin kun hän oli typerimmillään, O’Brien tarttui käyntiinpanovipuun. Joskus sujui koko istunto ilman mittaria. Winston ei muistanut, miten monta istuntoa oli pidetty. Koko tapahtuma tuntui ulottuvan ajassa kauas, määrättömiin ... viikkoja jo, kenties... ja istuntojen välillä saattoi joskus olla päiviä, joskus vain tunti tai pari.

  »Siinä maatessasi», sanoi O’Brien, »olet usein miettinyt ... kysynytkin ... miksi Rakkauden Ministeriö tuhlaa niin paljon aikaa ja vaivaa sinuun. Jos olisit vapaa, sinua vaivaisi olennaisesti sama kysymys. Käsität sen yhteiskunnan koneiston, jossa elät, mutta et sen takana olevia vaikuttimia. Muistatko kirjoittaneesi päiväkirjaasi: ’Käsitän miten; en käsitä miksi?’ Silloin, ajatellessasi kysymystä ’miksi’, silloin epäilit oman järkesi tilaa. Olet lukenut Kirjan, Goldsteinin kirjan, tai ainakin osan sitä. Oliko siinä mitään, mitä et jo sitä ennen tiennyt?»

  »Oletko itse sen lukenut?» kysyi Winston.

  »Minä sen kirjoitinkin. Tai oikeammin, olin mukana kirjoittamassa sitä. Niin kuin tiedät, ei ole kirjaa joka olisi tuotettu yksilöllisesti.»

  »Oletteko itse sen lukenut?» kysyi Winston.

  »Kuvauksena on. Siinä esitetty ohjelma on järjetön. Tiedon salainen varastoiminen... valistuksen vähittäin tapahtuva levittäminen ... loppujen lopuksi proletariaatin kapina... Puolueen kukistaminen. Arvasit itse etukäteen, että niin siinä sanottaisiin. Roskaa, mielettömyyttä kaikki. Ei proletariaatti milloinkaan halua kumousta, ei tuhannen, ei miljoonankaan vuoden kuluttua. Se ei pysty siihen. Syytä en ole sinulle sanonut: sen tiedät itse. Jos olet hellinyt unelmia väkivaltaisesta kapinasta, sinun on luovuttava niistä. Ei ole mitään tapaa eikä keinoa, millä Puolue voitaisiin syöstä vallasta. Puolueen valta kestää ikuisesti. Ota se ajatustesi lähtökohdaksi.»

  Hän tuli lähemmäksi vuodetta. »Ikuisesti!» hän toisti. »Ja nyt palaamme kysymyksiin ’miten’ ja ’miksi’. Käsität riittävän hyvin, miten Puolue pysyy vallassa. Sanohan nyt, miksi me pysymme vallassa? Mikä on meidän vaikuttimemme? Miksi haluamme valtaa? Alahan puhua!» hän lisäsi, kun Winston pysyi vaiti.

  Winston ei sittenkään sanonut hetkeen mitään. Väsymyksen tunne oli vallannut hänet. Heikko, huomioinen into näkyi 0’Brienin kasvoissa. Winston tiesi jo etukäteen mitä O’Brien sanoisi. Puolue ei etsinyt valtaa oman itsensä takia, vaan ainoastaan enemmistön edun vuoksi. Se etsi valtaa, koska joukkoihmiset olivat heikkoja pelkuriraukkoja, jotka eivät kestäisi vapautta eivätkä uskaltaisi katsoa totuutta silmiin, joten muiden, jotka olivat voimakkaampia täytyi hallita ja järjestelmällisesti pettää heitä. Ihmiskunnan valinta tapahtui vapauden ja onnellisuuden välillä, ja suurimman osan mielestä onnellisuus oli parempi. Puolue oli heikkojen ikuinen suojelija, vihitty joukko, joka tekisi pahaa jotta siitä tulisi hyvää, uhraisi oman onnensa muiden onnen puolesta. Kauhistuttavinta oli, ajatteli Winston, että tämän sanoessaan O’Brien itsekin uskoisi niin olevan. Sen näki jo hänen kasvoistaankin. O’Brien tiesi kaikki. Tuhat kertaa paremmin kuin Winston hän tiesi, millainen maailma itse asiassa oli, millaisessa alennuksen tilassa ihmisten suuri joukko eli ja minkälaisilla valheilla ja raakalaisuudella Puolue sitä siellä piti. Hän oli käsittänyt sen kaiken, punninnut ja harkinnut kaiken, eikä asiassa ollut eroa: äärimmäinen tarkoitus teki kaiken oikeutetuksi. Mitä teet, ajatteli Winston, hullulle joka on viisaampi kuin itse olet, joka hartaasti kuuntelee todisteluasi ja kuitenkin vain pysyy hulluudessaan?

  »Hallitsette siis meitä meidän omaksi eduksemme», hän sanoi hiljaa. »Uskotte, että ihmiset eivät kykene hallitsemaan itse itseään, ja sen vuoksi...»

  Hän hätkähti ja miltei kiljahti. Äkillinen tuskan pistos ampautui hänen ruumiinsa läpi. O’Brien oli siirtänyt vipua, ja mittari näytti kolmeakymmentäviittä.

  »Sepä oli typerää, Winston, peräti typerää!» hän sanoi. »Pitäisihän sinun toki tietää paremmin.»

  Hän veti vivun takaisin ja jatkoi:

  »Nyt minä sanon sinulle vastauksen omaan kysymykseeni. Se on tämä: Puolue etsii valtaa vain itsensä takia. Emme me välitä muiden edusta; me välitämme vain vallasta itsestään. Emme rikkaudesta emmekä ylellisyydestä emmekä pitkästä iästä emmekä onnellisuudesta: vain vallasta, pelkästä vallasta. Ja mitä puhdas valta merkitsee, sen ymmärrät kohta. Me olemme aivan erilaisia kuin mikään menneisyyden harvainvalta, sillä me tiedämme mitä teemme. Kaikki muut, nekin jotka ovat olleet meidän tapaisiamme, olivat arkalaisia ja tekopyhiä. Me emme ole sellaisia. Me tiedämme, että kukaan ei milloinkaan ota käsiinsä valtaa siinä mielessä, että joskus luopuisi siitä. Valta ei ole välikappale, se on päämäärä. Kukaan ei ryhdy diktaattoriksi vain varmistaakseen vallankumouksen. Vallankumous tehdään diktaattoriuden pystyttämiseksi. Vaino on vainon tarkoitus. Kidutus on kidutuksen tarkoitus. Valta on vallan tarkoitus. Alatko ymmärtää?»

  Winston oli masentunut niin kuin hän oli ennenkin ollut masentunut. Hänet oli masentanut väsymys O’Brienin kasvoihin. Ne olivat voimakkaat ja lihaiset ja julmat, ne olivat täynnä älyä ja hillittyä intohimoa, jonka edessä hän tunsi olevansa avuton. Mutta hän oli väsynyt. Silmien alla oli pussit, ja iho roikkui poskipäistä. O’Brien kumartui hänen ylitseen tuoden kuluneet kasvonsa tahallaan lähemmäksi.

  »Sinä ajattelet», hän sanoi, »että minun kasvoni ovat vanhat ja väsyneet. Luulet, että minä tässä puhun vallasta, mutta en kuitenkaan pysty estämään oman ruumiini rappeutumista. Etkö käsitä, Winston, että yksilö on vain solu? Solun väsymys on elimistön voima. Kuoletko sinä, kun leikkaat kyntesi?»

  Hän kääntyi ja alkoi kävellä edestakaisin, toinen käsi taskussa.

  »Me olemme vallan pappeja», hän sanoi. »Jumala on valta. Mutta nyt valta on ainoastaan sana, mitä sinuun tulee. Sinun on jo aika alkaa käsittää, mitä valta tarkoittaa. Ensimmäiseksi on sinun käsitettävä, että valta on kollektiivinen. Yksilöllä on valtaa ainoastaan jos hän lakkaa olemasta yksilö. Tiedät Puolueen tunnuslauseen »Vapaus on orjuutta». Oletko tullut ajatelleeksi, että se on myös käännettävissä: Orjuus on vapautta. Yksinään... vapaana ... ihminen on aina tappiolla. Niin täytyy olla, sillä jokainen ihmisolento on tuomittu kuolemaan, ja se on suurin kaikista tappioista. Mutta jos hän pystyy täydelliseen, äärimmäiseen alistumiseen, jos hän pääsee irti omasta identtiydestään, jos hän kykenee sulautumaan Puolueeseen, silloin hän on kaikkivoipa ja kuolematon. Toinen seikka, joka sinun on käsitettävä, on se että valta on valta ihmisten yli. Ruumiin yli... mutta ja ennen kaikkea, mielenlaadun yli. Valta aineen yli... ulkoisen tosiolevaisen yli, jos niin tahdot sanoa... ei ole tärkeätä. Valtamme aineen yli on jo ehdoton.»

  Winston unohti hetkeksi mittarin. Hän ponnisti rajusti päästäkseen istumaan ja miltei onnistuikin kiskoutumalla niin että aivan teki kipeätä ruumiiseen.

  »Mutta miten te pystytte hallitsemaan ainetta?» hän puhkesi kysymään. »Ettehän hallitse edes säätä ettekä painolakia. Ja sitten vielä taudit, tuska, kuolema...»

  O’Brien vaiensi hänet kädenliikkeellä. »Hallitsemme ainetta sen vuoksi, että hallitsemme mielenlaadun. Tosioloisuus on ihmisen aivoissa. Sinä opit vähitellen, Winston. Ei ole mitään, mihin emme kykenisi. Näkymättömyys, häipyminen, kaikki on mahdollista. Jos haluaisin, voisin häipyä tästä lattialta kuin saippuakupla. Mutta minäpä en halua, koska Puolue ei halua. Sinun täytyy vapautua yhdeksännentoista vuosisadan aatteistasi, jotka sitoutuvat luonnonlakeihin. Me teemme itse omat luonnonlakimme.»

  »Ettehän! Ettehän kykene edes olemaan tämän meidän kiertotähtemme herroja. Entä sitten Euraasian ja Itä-Aasian? Ettehän ole niitäkään vielä voittaneet.»

  »Se on epäolennaista. Me voitamme ne kun se sopii meille. Ja ellemme voita niitä, mitä sitten? Voimmehan sulkea ne olemassaolon ulkopuolelle. Oceania on maailma.

  »Mutta itse maailmahan on vain pölypilkku. Ja ihminen on niin pieni ja avuton! Kuinka kauan hän on ollut olemassa? Miljoonia vuosia sitten maa oli asumaton.»

  »Roskaa! Maa on täsmälleen yhtä vanha kuin mekin, ei vähääkään vanhempi. Miten se saattaisi olla vanhempi? Mitään ei ole olemassa muuten kuin ihmisen tietoisuudessa.»

  »Mutta kalliot ovat täynnä sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita... mammuttien ja mastodonttien ja suunnattomien matelijoiden, jotka olivat kauan ennen kuin ihmisestä oli kuultukaan.»

  »Oletko nähnyt niitä luita, Winston? Etpä tietenkään. Yhdeksännentoista vuosisadan luonnontutkijain keksintöä ne ovat. Ennen ihmistä ei ollut mitään. Ihmisen ulkopuolella ei ole mitään.»

  »Mutta koko maailmankaikkeus on meidän ulkopuolellamme. Katsokaa tähtiä! Jotkut niistä ovat miljoonien valovuosien päässä meistä. Ne ovat ikuisesti meidän ulottumattomissamme.»

  »Mitä ne ovat, tähdet?» sanoi O’Brien välinpitämättömästi. »Tuliliekkejä vain, muutaman kilometrin päässä. Ulottuisimme niihin varsin hyvin jos haluaisimme. Maa on maailmankaikkeuden keskipiste. Aurinko ja tähdet kiertävät sitä.

  Winston liikahti taas kouristuksenomaisesti. Tällä kertaa hän ei sanonut mitään. O’Brien jatkoi kuin vastaten vastaväitteeseen:

  »Eräässä mielessä se tietenkään ei ole totta. Kun purjehdimme valtamerellä, tai kun ennustamme pimennyksen, meidän on usein mukavaa otaksua, että maa kiertää aurinkoa ja että tähdet ovat miljoonien ja taas miljoonien kilometrien päässä. Mutta entä sitten? Kuvitteletko ehkä, että meidän vallassamme ei olisi luoda kaksinkertaista tähtitieteen järjestelmää? Tähdet voivat olla lähellä tai kaukana, aina sen mukaan kuin meidän tarpeemme kulloinkin vaatii. Luuletko etteivät matemaatikot siihen pystyisi? Oletko unohtanut kaksoisajattelun?»

  Winston kutistui kokoon vuoteessaan. Sanoi hän mitä tahansa, nopea vastaus murskasi hänet heti kuin nuija. Ja nyt hän tiesi, tiesi olevansa oikeassa. Tuo usko, että mitään ei olisi olemassa meidän ajatuksemme ulkopuolella ... tottahan toki täytyi olla jokin keino, jolla voi osoittaa sen vääräksi? Eikö se ollut jo kauan sitten paljastettu virhepäätelmäksi? Sillähän oli nimikin, hän vain oli sen unohtanut. Heikko hymy karehti 0’Brienin suun ympärillä, kun hän taas katsoi Winstonia.

  »Sanoinhan sinulle, Winston, että metafysiikka ei ole sinun vahvoja puoliasi. Sana jota nyt yrität saada mieleesi, on solipsismi. Mutta sinä erehdyt. Tämä ei ole solipsismia. Kollektiivista solipsismia, jos se tuntuu sinusta paremmalta. Tämä on aivan eri asia: aivan päinvastainen. Kaikki tämä on poikkeavaa», hän lisäsi aivan erilaisella äänellä. »Tosiolevainen valta, valta jonka puolesta meidän on yötä päivää taisteltava, ei ole valta kappaleiden vaan ihmisten yli.» Hän vaikeni, tuli etevää oppilasta kuulustelevan opettajan näköiseksi ja jatkoi: »Miten voi ylläpitää valtansa toisen ihmisen yli, Winston?»

  Winston mietti. »Panemalla hänet kärsimään», hän sanoi.

  »Aivan niin. Panemalla hänet kärsimään. Pelkkä tottelevaisuus ei riitä. Ellei toinen kärsi, miten voi olla varma siitä, että hän tottelee sinun tahtoasi eikä omaansa? Valta on sitä, että voi tuottaa toiselle tuskaa ja nöyryytystä. Valta on ihmismielen palasiksi raatelemista ja palasten jälleen kokoonliittämistä toiseksi, aivan oman valintansa mukaan. Alatko jo käsittää, millaisen maailman me luomme? Tarkalleen päinvastaisen kuin nuo typerät hedonistiset Utopiat, joista vanhat reformaattorit uneksuivat. Pelon ja kavalluksen ja kidutuksen maailman, maahantallaamisen ja -tallautumisen maailman, maailman, joka ei tule vähemmän vaan enemmän armottomaksi kuin se itse jalostuu. Vanhat sivistykset julistivat, että maailma on perustettava joko rakkaudelle tai oikeudelle. Meidän maailmamme perustetaan vihalle. Meidän maailmassamme ei ole oleva muita tunteita kuin pelko, raivo, voitonriemu ja nöyryytys. Kaiken muun me hävitämme ... aivan kaiken. Jo nyt hävitämme ne ajatustavat, jotka ovat peräisin ajalta ennen Vallankumousta. Olemme katkaisseet siteet lapsen ja vanhempien väliltä, miehen ja miehen väliltä ja miehen ja naisen väliltä. Kukaan ei enää uskalla luottaa vaimoonsa tai lapseensa tai ystäväänsä. Mutta tulevaisuudessa ei olekaan vaimoja eikä ystäviä. Lapset otetaan äidiltään jo syntyessään niin kuin muna otetaan kanan alta. Sukupuolivaisto juuritaan pois maailmasta. Siittäminen tulee määräaikaiseksi toimenpiteeksi, aivan kuin ostokorttien uudistaminen. Sukupuolihekumankin me hävitämme. Hermolääkärimme tutkivat jo sitä asiaa. Ei jää muuta uskollisuutta kuin uskollisuus Puoluetta kohtaan. Ei ole oleva muuta rakkautta kuin rakkaus Isoa Veljeä kohtaan. Ei ole oleva naurua, paitsi voitonnauru voitetun vihollisen takia. Ei ole oleva taidetta, ei kirjallisuutta, ei tiedettä. Kun olemme kaikkivoipia, emme enää tarvitse tiedettä. Ei ole oleva eroa kauneuden ja rumuuden välillä. Ei ole oleva elämäntapahtumien herättämää uteliaisuutta, ei liioin niiden herättämää iloa. Kaikki kilpailevat nautinnot hävitetään. Mutta aina ... äläkä unohda tätä, Winston ... on olemassa vallan huuma, se kasvaa alati, ja alati se tulee ylevämmäksi. Aina, joka ainoa hetki, on oleva voiton jännitys, avuttomaksi lyödyn vihollisen kukistumisen tuottama riemu. Jos haluat luoda kuvan tulevaisuudesta, kuvittele vain saapasta, joka astuu ihmiskasvoille... aina, ikuisesti.»

  Hän vaikeni kuin odottaakseen, mitä Winston sanoisi. Winston oli kokenut parhaansa mukaan litistyä jälleen vuoteen pintaan. Hän ei voinut sanoa mitään. Hänen sydämensä tuntui aivan jäätyvän. O’Brien jatkoi:

  »Ja muistakin, että tämä on ikuisuutta varten. Kasvot ovat aina olemassa poljettavaksi. Harhaoppinen, yhteiskunnan vihollinen, on aina olemassa, niin että hänet voidaan voittaa ja nöyryyttää kerran toisensa jälkeen. Kaikki mitä olet kokenut sen jälkeen kuin jouduit meidän käsiimme ... kaikki se on jatkuva, vielä pahempana vain. Vakoilu, ilmiantaminen, vangitsemiset, kidutus, teloitukset, ihmisten häviäminen, se ei lopu milloinkaan. Tästä tulee yhtä paljon terrorin kuin voitonriemun maailma. Mitä voimakkaampi Puolue on, sitä suvaitsemattomampi se on. Goldstein ja hänen harhaoppiansa elävät aina. Joka päivä, joka hetki heidät voitetaan, häväistään, tehdään naurettaviksi, heitä syljetään... ja kuitenkin he ovat aina olemassa. Sama näytelmä, jota olen näytellyt sinun kanssasi seitsemän vuotta, näytellään uudestaan kerran toisensa jälkeen, sukupolvi sukupolven jälkeen, aina vain hienommin muodoin. Aina meillä ovat harhaoppiset armoillamme, kiljumassa tuskasta, kukistettuina, halveksittavina... ja lopulta he katuvina, omasta itsestään vapahdettuina, itse he ryömivät meidän jaloissamme. Tämä on se maailma, jonka me luomme, Winston. Maailma jossa voitto seuraa voittoa, riemusaatto riemusaattoa: loputonta vallan käyttöä ja lisäämistä. Nyt jo alat, sen huomaa, käsittää, millainen siitä maailmasta tulee. Mutta lopulta sinä enemmänkin kuin käsität. Sinä omaksut sen, lausut sen tervetulleeksi, tulet osaksi sitä.»

  Winston oli nyt tointunut sen verran että kykeni avaamaan suunsa hänkin.

  »Ette voi!» hän sanoi hiljaa.

  »Mitä sillä tarkoitat, Winston?»

  »Ette pysty luomaan sellaista maailmaa, kuin juuri äsken kuvailitte. Se on unta. Se on mahdotonta.»

  »Miksi niin?»

  »On mahdotonta perustaa sivistystä pelolle ja vihalle ja julmuudelle. Se ei kestäisi.»

  »Miksi ei?»

  »Sillä ei olisi elinvoimaa. Se hajautuisi. Se tekisi itsemurhan.»

  »Roskaa. Sinä vain kuvittelet, että viha olisi kuluttavampaa kuin rakkaus. Minkä vuoksi niin olisi? Ja jos olisikin, mitä se asiaan vaikuttaisi? Otaksukaamme, että meitä haluttaisi kuluttaa itsemme loppuun nopeammin. Otaksukaamme, että tekisimme ihmiselämän kulun nopeammaksi, niin että ihmiset olisivat vanhoja kolmenkymmenen ikäisinä. Mitä eroa siinä olisi? Etkö käsitä, että yksilön kuolema ei ole kuolema? Puoluehan on kuolematon.»

  0’Brienin ääni oli taas iskenyt Winstonin avuttomaksi. Ja lisäksi hän pelkäsi, että jos hän olisi itsepäisesti eri mieltä, O’Brien tarttuisi taas mittariin. Eikä hän kuitenkaan voinut vaieta. Heikosti, ilman mitään todisteita, ilman mitään muuta puolellaan kuin epämääräinen kauhunsa ja pelkonsa, mitä O’Brien nyt sanoisi, hän kävi jälleen hyökkäykseen:

  »En tiedä ... enkä välitäkään. Jollakin tavalla kuitenkin epäonnistutte. Jokin voittaa ja lyö teidät. Elämä voittaa teidät.»

  »Me hallitsemme elämää, Winston, kaikilla sen korkeuksilla. Sinä vain kuvittelet, että olisi jotakin sellaista kuin ihmisluonto, jota loukkasi se mitä me teemme ja joka kääntyisi meitä vastaan. Mutta me luomme ihmisluonnon. Ihmiset ovat loppumattomiin asti muokattavissa. Vai oletko palannut vanhaan aatteeseesi, että proletaarit tai orjat nousevat ja syöksevät meidät vallasta? Heitä se pois mielestäsi. Avutonta joukkoa, kuin eläimiä. Ihmisyys on Puolue. Muut ovat ulkopuolisia... asiaan vaikuttamattomia tekijöitä.»

  »Mutta lopuksi he sittenkin lyövät teidät. Ennemmin tai myöhemmin he huomaavat, mitä te olette, ja silloin he repivät teidät kappaleiksi.»