»Muistatko rastasta siellä metsässä, silloin ensimmäisellä kerralla?» hän kysyi.

  »Ei se meille laulanut», vastasi Julia. »Se lauloi omaksi ilokseen. Eikä edes sitä. Se vain lauloi.»

  Linnut lauloivat. Prolet lauloivat. Puolue ei laulanut. Kaikkialla maailmassa, Lontoossa ja New Yorkissa, Afrikassa ja Brasiliassa, salaperäisissä, kielletyissä rajantakaisissa maissa, Pariisin ja Berliinin kaduilla, Venäjän rajattomien tasankojen kylissä, Kiinan ja Japanin maissa ... kaikkialla oli sama voittamaton hahmo, raatamisen ja synnyttämisen runtelema, syntymästä kuolemaan asti raatava, mutta silti se lauloi. Noista mahtavista kupeista tulisi kerran tietoinen sukukunta. Me kuolemme, mutta tulevaisuus on heidän. Mutta me pääsemme osallisiksi siitä tulevaisuudesta, jos pidämme henkemme yhtä elävänä kuin he pitävät ruumiinsa, ja jatkamme sitä salaoppia, jonka mukaan kaksi ynnä kaksi on neljä.

  »Meidän on kuoltava», hän sanoi.

  »Meidän on kuoltava», toisti Julia velvollisuudentuntoisesti.

  »Teidän on kuoltava», sanoi rautainen ääni heidän takanaan.

  He hypähtivät erilleen toisistaan. Winstonin suolet olivat kuin jäätä. Hän näki, että valkea silmämuna ympäröi Julian silmäterää. Julian kasvot olivat tulleet maidonvärisiksi. Punaväritäplä kummassakin poskipäässä erottui selvästi, se oli miltei kuin irrallaan ihosta.

  »Teidän on kuoltava», toisti rautainen ääni.

  »Se tuli kuvan takaa!» huohotti Julia.

  »Se tuli kuvan takaa», sanoi ääni. »Pysykää tarkkaan siinä missä olette. Älkää liikahtako ennen kuin tulee käsky!»

  Nyt se siis alkoi, alkoi vihdoinkin! He eivät voineet tehdä muuta kuin tuijottaa toisiaan silmiin. Mutta juosta henkensä edestä, paeta talosta ennen kuin olisi myöhäistä — sellainen ajatus ei juolahtanut heidän mieleensäkään. Oli mahdotonta olla tottelematta rautaista ääntä, joka kuului seinästä. Kuului napsahdus, aivan kuin salpaa olisi käännetty, ja sitten särkyvän lasin sälähdys. Kuva oli pudonnut lattialle, ja takaa paljastui kaukovarjostin.

  »Nyt he näkevät meidät!» sanoi Julia.

  »Nyt me näemme teidät», sanoi ääni. »Pysykää keskellä lattiaa! Selkä selkää vasten! Kädet ristiin pään taakse! Älkää koskettako toisianne!»

  He eivät koskettaneet, mutta Winstonista tuntui, että Julian ruumis vapisi. Tai ehkä hän itse vapisi. Hän tuskin saattoi estää hampaitaan kalisemasta, mutta polviaan hän ei kyennyt hallitsemaan. Alhaalta kuului raskaita askeleita, talon sisältä ja myös ulkopuolelta. Piha tuntui olevan täynnä miehiä. Jotakin kiskottiin pitkin kiveystä. Laulu oli yhtäkkiä lakannut. Kuului pitkä, koliseva ääni aivan kuin pesusoikko olisi heitetty vierimään pihan yli. Sitten vihaista ärjyntää ja sen jälkeen tuskanhuuto.

  »Talo on piiritetty», sanoi Winston.

  »Talo on piiritetty», sanoi ääni.

  Hän kuuli Julian purevan hampaansa yhteen. »Meidän taitaa olla parasta sanoa hyvästi toisillemme», sanoi Julia.

  »Teidän on parasta sanoa hyvästi», toisti ääni. Ja sitten kuului toinen, aivan erilainen ääni, ohut, sivistynyt ääni, joka tuntui Winstonista tutulta. Se puuttui puheeseen ja sanoi: »Ja kun kerran tuli asiasta puhe: Kun nukut, niin kynttilä palamaan jäähän, niin näen sua kirveellä lyödä ma päähän!»

  Jotakin romahti vuoteeseen Winstonin takana. Tikapuut oli työnnetty ikkunasta sisään ja ikkunankehykset putosivat lattialle. Joku kiipesi sisään. Portaissa kuului jysähtäviä askeleita. Huone oli kohta täynnä mustaunivormuisia voimakkaita miehiä, joilla oli rautanastaiset saappaat jalassa ja patukat kädessä.

  Winston ei vavissut enää. Hän tuskin liikautti silmiäänkään. Oli vain oltava hiljaa, oli oltava hiljaa eikä annettava heille aihetta lyödä! Mies, jolla oli ammattinyrkkeilijän leuka ja suu vain kapea rako, pysähtyi hänen eteensä kannatellen miettivästi patukkaansa peukalon ja etusormen varassa. Winston kohtasi hänen katseensa. Alaston tunne, kun kädet olivat lisäksi pään takana ja kasvot ja koko ruumis suojattomina, oli miltei sietämätön. Mies pisti esille valkean kielenpäänsä, nuolaisi sitä paikkaa, missä huulien olisi pitänyt olla, ja siirtyi syrjään. Kuului uusi romahdus. Joku oli ottanut lasisen paperinpainimen pöydältä ja paiskannut sen palasiksi takkaa vasten.

  Korallinpalanen, pieni punainen kiemura kierähti maton yli kuin ruusunnuppu. Miten pieni... ajatteli Winston ... miten pieni se olikaan! Takaa kuului huohotusta ja tömähdys, ja samassa häntä potkaistiin nilkkaan niin että hän oli menettää tasapainonsa. Yksi miehistä oli iskenyt nyrkillä Juliaa vatsaan, ja tyttö virui kaksin kerroin kuin linkkuveitsi lattialla ja ponnisteli turhaan saadakseen hengitetyksi. Winston ei uskaltanut kääntää päätään millimetrin vertaa, mutta silloin tällöin tulivat Julian lyijynharmaat, huohottavat kasvot hänen näkyviinsä. Kaikessa kauhussaankin Winston oli tuntevinaan tuskaa omassakin ruumiissaan, kuoleman tuskaa, joka kuitenkin oli vähemmän polttava kuin Julian ponnistus voidakseen hengittää. Winston tiesi, millaista se oli, tuo hirmuinen, kamala tuska, jota kesti koko ajan, vaikka sen ei voinut sallia ottaa ylivaltaa, kun oli ennen muuta pystyttävä hengittämään. Kaksi miehistä kiskaisi Julian polvilleen ja laahasi hänet ulos huoneesta kuin säkin. Winston näki vilaukselta hänen kasvonsa, ylösalaisin. Ne olivat kellertävät ja vääntyneet, silmät ummessa ja punatahra yhä kummassakin poskessa. Sen jälkeen hän ei enää nähnyt Juliaa.

  Hän oli liikkumatta kuin kuollut. Kukaan ei ollut vielä lyönyt häntä. Hänen mielessään alkoi liikkua ajatuksia, jotka tulivat itsestään, mutta tuntuivat täysin yhdentekeviltä. Mitenkähän oli mahtanut käydä herra Charringtonin, niin hän ajatteli. Mitähän oli mahdettu tehdä eukolle tuolla pihalla? Hän huomasi, että hänellä oli kova vedenheittotarve. Se oli kummallista, sillä olihan hän hoitanut sen asian pari kolme tuntia sitten. Hän huomasi, että kello näytti uuninreunalla yhdeksää tarkoittaen siis kahtakymmentäyhtä. Mutta valaistus oli kumman kirkas. Eikö elokuussa jo tähän aikaan ole hämärä? Olisivatkohan he, hän ja Julia, sittenkin erehtyneet ajasta ... nukkuneet kellon ympäri, niin että nyt olikin kello yhdeksän aamulla? Mutta sen pitemmälle hän ei sitä ajatellut. Mitäpä siitä.

  Portaista kuului uudet askelet, tällä kertaa kevyemmät. Herra Charrington astui huoneeseen. Mustapukuisten miesten käytös muuttui heti alamaisemmaksi. Herra Charringtonissa oli tapahtunut jokin muutos. Hän huomasi lasisen paperinpainimen sirpaleet.

  »Sirpaleet pois!» hän sanoi terävästi.

  Yksi miehistä totteli heti. Charringtonin kansanomainen puhetapa oli hävinnyt. Winston huomasi yhtäkkiä, kenen ääni oli hetkistä aikaisemmin kuulunut kaukovarjostimesta. Vanha samettitakkinsa herra Charringtonilla yhä oli yllä, mutta miltei valkoinen tukka oli muuttunut mustaksi. Silmälasejakaan ei hänellä enää ollut. Hän loi Winstoniin yhden ainoan terävän katseen kuin todetakseen hänen henkilöllisyytensä, sitten hän ei enää ollut huomaavinaankaan häntä. Tuntea hänet oli helppo, mutta sama henkilö kuin ennen hän ei enää ollut. Hänen ryhtinsä oli oiennut ja koko mies näytti pitemmältä. Kasvoissa oli tapahtunut vain pieni muutos, mutta siitä huolimatta hän oli kokonaan toinen mies. Mustat kulmakarvat eivät enää olleet yhtä tuuheat, rypyt olivat tiessään, kasvonpiirteet kokonaan muuttuneet. Nenäkin näytti lyhyemmältä. Kasvot olivat terävät, noin viidenneljättä ikäisen miehen kylmät kasvot. Winston käsitti, että nyt hän ensi kerran elämässään tiesi näkevänsä edessään Ajatuspoliisin miehen.

  Ill OSA

  I

  Hän ei tiennyt missä oli. Luultavasti Rakkauden Ministeriössä, mutta varma ei siitä voinut olla.

  Hän oli korkeassa, ikkunattomassa kopissa, jonka seinät olivat kimallelevaa valkoista porsliinia. Kätkössä olevat lamput täyttivät kopin kylmällä valollaan, ja koko ajan kuului hiljainen humina, joka kai aiheutui ilmanvaihdosta. Penkki... tai jonkinlainen hylly, töin tuskin niin leveä että sille sopi istumaan, oli kiinni seinässä. Klosettiastia ilman puukantta nurkassa. Joka seinässä kaukovarjostin.

  Vatsassa tuntui epämääräistä kipua. Se oli tuntunut siitä alkaen kun hänet oli sullottu umpinaiseen autoon ja viety pois. Mutta hän oli myös nälissään, kalvavalla, sairaalla tavalla nälissään. Oli varmaankin täysi vuorokausi siitä kun hän oli syönyt, saattoi olla jo puolitoistakin. Hän ei vieläkään tiennyt, tuskin koskaan saisi tietää, oliko hänet vangittu aamulla vai illalla. Sen jälkeen hän ei ollut saanut mitään syödäkseen.

  Hän istui niin hiljaa kuin osasi kapealla penkillä kädet ristissä polvella. Hän oli jo oppinut istumaan liikahtamatta. Jos liikahti, heti kuului kiljaisu kaukovarjostimesta. Mutta nälkä kasvot Ennen kaikkea olisi hän toivonut saavansa leivänpalan. Hän oli muistavinaan, että suojapuvun taskussa oli ollut muutamia leivänmurusia. Olihan mahdollista — jokin tuntui silloin tällöin kutittavan jalkaan — että siellä olisi kuorenkappale. Lopulta kiusaus voitti pelon: hän pisti kätensä taskuunsa.

  »Smith!» kiljaisi ääni kaukovarjostimesta. »6079 Smith W! Kädet pois taskusta kopissa!»

  Hän istui jälleen liikahtamatta, kädet polvella ristissä. Ennen tänne tuloa hänet oli käytetty toisessa paikassa. Se oli varmaankin varsinainen vankila tai sitten partioiden käyttämä väliaikainen säilytyspaikka. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli ollut siellä; ainakin muutamia tunteja; ilman kelloa ja päivänvaloa oli vaikeata arvioida aikaa. Se oli ollut meluisa, pahanhajuinen paikka. Hänet oli pantu koppiin, joka oli muuten samanlainen kuin tämä, mutta inhottavan saastainen ja koko ajan väkeä täynnä, kymmenen-viisitoista henkeä siellä oli, useimmat tavallisia rikollisia, mutta joukossa muutamia poliittisiakin. Hän oli istunut hiljaa seinään nojaten ja likaisten ihmisten tyrkkimänä. Hän oli ollut aivan liiaksi peloissaan, ja vatsaakin pakotti, niin että hän ei ollut paljonkaan kiinnittänyt huomiota ympäristöön. Silti hän huomasi, miten hämmästyttävän suuri ero oli Puolueen vankien ja muiden käyttäytymisessä. Puolueen vangit olivat hiljaa ja peloissaan, tavalliset rikolliset eivät vähääkään välittäneet mistään. He huutelivat häpeällisiä solvauksia vartijoille, tappelivat kiivaasti vastaan, kun heidän tavaransa takavarikoitiin, kirjoittelivat rivoja sanoja lattiaan, söivät vaatteidensa salaisissa kätköpaikoissa kuljettamaansa ruokaa, jopa ärjyivät kaukovarjostimellekin, kun se yritti palauttaa järjestyksen. Jotkut heistä taas näyttivät olevan hyvissä väleissä vartijain kanssa, käyttivät heistä tuttavallisia nimityksiä ja yrittivät jopa houkutella savukkeitakin ovessa olevasta tirkistysreiästä. Vartijat puolestaan kohtelivat rikosvankeja tavallaan kärsivällisesti, silloinkin kun oli käytävä käsiksi kovin kourin. Paljon oli puhetta kovennetusta pakkotyöstä, johon useimpien vangeista odotettiin joutuvan. Pakkotyöleireillä mahtoi olla, niin Winston arvasi, hyvät oltavat, kunhan vain oli yhteyksiä ja muuten tiesi temput. Siellä kukoisti lahjominen, suosikkijärjestelmä ja kiristys kaikenlainen, siellä rakasteltiin samaa sukupuolta ja myytiin rakkautta toiselle sukupuolelle, siellä sai perunoista keitettyä laitonta alkoholiakin. Luottamuspaikoille pantiin rikollisvankeja, etenkin gangstereita ja murhamiehiä, jotka olivat eräänlaisena ylimystönä vankien keskuudessa. Valtiolliset vangit tekivät kaiken likaisen työn.

  Vankeja tuli ja meni ehtimiseen: huumausaineiden kauppiaita, varkaita, rosvoja, mustastimyyjiä, juopuneita ja porttoja. Jotkut juopuneista olivat niin rajuja, että muiden vankien oli yhteisvoimin hillittävä heitä. Mahdottoman iso naishaaska, kuusissakymmenissä, isot lyllyvät rinnat, harmaat hapset hajallaan tappelun jäljiltä, laahattiin sisään vastaan potkivana ja kiljuvana. Neljä vartiomiestä hallitsi häntä kukin kulmastaan. He kiskoivat lutkalta kengät jalasta ja heittivät hänet poikittain Winstonin syliin niin että reisiluut olivat katketa. Muija kohottautui istuvilleen ja karjui vartijoiden perään siivottomuuksia. Huomattuaan istuvansa epätasaisella alustalla hän luikautti takapuolensa Winstonin polvilta penkille.

  »Anteeksi, kultaseni», hän sanoi. »Ei ollut aikomus tulla päällesi, mutta siihenpä nuo sontakärpäset minut vain työnsivät. Eivät osaa oikein kohdella rouvashenkilöltä, vai mitä sanot?» Hän tarttui rintaansa ja röyhtäisi. »Anteeksi, en ole oikein kunnossa.»

  Hän kumartui eteenpäin ja päästi lattialle runsaan oksennuksen.

  »No, nyt on parempi», hän sanoi ja nojasi seinään silmät ummessa. »Sitä ei auta koskaan pidätellä alhaalla, sen neuvon annan sinulle. Anna tulla vain niin kauan kun se vielä on mahassa.»

  Hän alkoi tointua ja kääntyi tarkastellakseen uudelleen Winstonia, näyttipä heti mieltyvän häneen ja kiersi tukevan käsivartensa hänen hartioidensa ympäri, veti hänet lähelleen ja hengitti hänen kasvoihinsa oluen ja oksennuksen tuoksua.

  »Mikä sinun nimesi on, kultaseni?» hän kysyi.

  »Smith», sanoi Winston.

  »Smithkö? Sehän on hassua. Minunkin nimeni on Smith. Ja miksipä ei» — hän lisäsi haikeasti — »minähän voisin olla vaikka sinun äitisi.»

  Voisitpa hyvinkin olla, ajatteli Winston. Nainenhan oli sopivan ikäinen ja kokoinenkin, ja oli varsin luultavaa, että ihmiset muuttuivat melkoisesti ollessaan kaksikinkymmentä vuotta kovennetussa pakkotyössä.

  Kukaan muu ei ollut puhutellut häntä. Rikosvangit olivat aivan hämmästyttävällä tavalla välittämättä Puolueen vangeista. He halveksivat »poliittisia». Puolueen vangit näyttivät olevan aivan liiaksi kauhuissaan uskaltaakseen sanoa mitään kellekään, kaikkein vähiten toisilleen. Vain kerran, kun kaksi puolueen jäsentä — molemmat naisia — joutuivat tiukasti lähekkäin penkillä, Winston kuuli muutamia kuiskattuja sanoja; hänen mieleensä tarttui maininta sellainen kuin »huone yksi nolla yksi», vaikka hän ei sitä ymmärtänytkään.

  Pari kolme tuntia takaperin oli hänet sitten tuotu tänne. Epämääräinen kipu vatsassa ei hetkeksikään hellittänyt, joskus se vain hiukan lieveni tullakseen sitten taas pahemmaksi, ja hänen ajatuksensa muuttuivat sen mukaan. Kivun ollessa pahimmillaan hän ajatteli vain sitä ja ruokaa. Sen vähentyessä valtasi hänet kauhu entistä kamalampana. Oli hetkiä, jolloin hän näki kaiken mikä hänelle tapahtuisi, näki niin selvästi että sydän alkoi nelistää ja henkeä salpasi. Hän tunsi miten patukat mäiskähtelivät hänen kyynärpäihinsä ja raudoitetut kengänpohjat potkivat hänen pohkeitaan; hän näki itsensä kiemurtelemassa lattialla ja uikuttavansa armoa poikkilyödyin hampain. Hän tuskin muisti Juliaa. Hän ei kyennyt keskittämään ajatuksiaan häneen. Hän rakasti häntä eikä pettäisi häntä; mutta se oli ainoastaan tosiseikka, jonka hän tiesi kuin laskuopin säännön. Hän ei tuntenut rakkautta Juliaan ja hän tuskin ajatteli, mitä tytölle tapahtuisi. 0’Brieniä hän sen sijaan muisti, ja silloin välähti pieni toivon säde. O’Brien varmasti tiesi, että hänet oli vangittu. Veljeskunta ei milloinkaan yrittänyt pelastaa jäseniään, niinhän O’Brien oli sanonut. Mutta parranajoterä ... parranajoterän he lähettäisivät hänelle jos vain suinkin voivat. Sitten olisi ehkä viisi sekuntia aikaa ennen kuin vartijat ryntäävät koppiin. Terä pureutuisi hänen ihoonsa polttavan kylmänä, ja sitä pitelevät sormetkin leikkautuisivat luuta myöten. Sitten hänen ajatuksensa palautuivat hänen arkaan ruumiiseensa, joka värisi pienimmästäkin tuskasta. Hän ei ollut varma, uskaltaisiko käyttää parranajoterää, vaikka sen saisikin. Luonnollisempaa olisi yhä vain pysyä olemassa, hetki hetken jälkeen, suostua ottamaan vastaan vielä kymmenen minuuttia elämästä, vaikka varmasti tietäisikin sen päättyvän kidutukseen.

  Aina välillä hän yritti laskea, montako porsliinilevyä oli kopin seinissä. Helppoahan sen olisi pitänyt olla, mutta aina lasku meni sekaisin milloin missäkin kohdassa. Useammin hän kuitenkin mietti, missä hän nyt mahtoi olla ja mikähän hetki päivästä oli. Kerran hän oli aivan varma, että ulkona oli täysi päivä, seuraavana hetkenä hän uskoi, että vallitsi pimeä yö. Täällä — sen hän tiesi vaistomaisen varmasti — ei valoja koskaan sammutettaisi. Tämä oli paikka, jossa ei ollut pimeä: nyt hän tiesi, miksi O’Brien oli ymmärtänyt vihjauksen. Rakkauden Ministeriössä ei ollut lainkaan ikkunoita. Hänen koppinsa saattoi yhtä hyvin olla aivan keskellä rakennusta kuin ulkoseinällä. Se saattoi olla kymmenennessä kerroksessa maan alla tai kolmannessakymmenennessä sen yläpuolella. Hän siirtyi ajatuksissaan paikasta paikkaan ja yritti tuntea ruumiillaan, oliko koppi korkealla ilmassa vai syvällä maan alla.

  Ulkoa kuului askeleita. Teräsovi avautui helähtäen. Sisään astui reippaasti nuori upseeri, joustava mustaunivormuinen mies, joka puolella välkähteleväksi kiilloitettua nahkaa, vaaleat, jäykkäpiirteiset kasvot kuin vahaa. Hän viittasi ulkopuolella olevat vartijat tuomaan siellä olevan vangin. Runoilija Ampleforth laahusti koppiin. Ovi helähti taas kiinni.

  Ampleforth liikahti pari kertaa epävarmasti vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle kuin kuvitellen, että täällä oli toinen ovi, josta saattoi mennä ulos. Sitten hän alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Hän ei ollut vielä huomannut Winstonin läsnäoloa. Hänen murheelliset silmänsä tähyilivät seinää metrin verran ylös Winstonin päästä. Hänellä ei ollut kenkiä; suuret, likaiset varpaat pistivät esiin sukkien rei'istä. Oli kulunut useita päiviä siitä kun hän oli ajellut partansa. Kitukasvuinen parransänki peitti hänen kasvonsa poskipäihin asti tehden hänet roistomaisen näköiseksi, mikä ei lainkaan sopinut hänen suureen, pehmeään ruumiinrakenteeseensa ja hermostuneeseen liikehtimiseensä.

  Winston havahtui hieman horroksestaan. Täytyi puhua Ampleforthille, vaikka kaukovarjostin taas alkaisikin kiljua. Olihan mahdollista, että juuri Ampleforth oli parranajoterän tuoja.

  »Ampleforth», hän sanoi.

  Kaukovarjostimesta ei kuulunut mitään. Ampleforth pysähtyi ihmeissään. Hänen katseensa löysi Winstonin.

  »Kas vain, Smith! Sinäkin!» hän sanoi.