»Pentu vakuutti, että mies oli vihollisen asiamies ... laskuvarjolla pudotettu, kukaties. Mutta nyt vasta paras tulee. Arvaahan, mikä hänet pani ukon jäljille! Huomasi, että miehellä oli oudon näköiset kengät... tyttö ei ollut nähnyt sellaisia kenkiä vielä kellään. Siitä päätteli hänen olevan ulkomaalainen. Aika terävästi leikattu, seitsenvuotiaan tenavan päättelemäksi.»

  »Miten miehen sitten kävi?» kysyi Winston.

  »Enhän minä sitä toki tiedä. Mutta en minä ihmettelisi, vaikka...» sanoi Parsons tehden tähtäämistä osoittavan eleen ja loksautti kieltään laukausta osoitellen.

  »Hyvä», sanoi Syme hajamielisesti kohottamatta katsettaan paperista.

  »Niin, täytyyhän meidän olla varuillamme», myönsi Winston velvollisuudentuntoisesti.

  »Minun piti juuri sanoa, että onhan nyt sota», vahvisti Parsons.

  Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi kajahti kaukovarjostimesta heidän yläpuoleltaan kirkas torventörähdys. Nyt ei kuitenkaan ilmoitettu voitosta rintamalla, vaan alkoi Yltäkylläisyyden Ministeriön tiedoitus.

  »Toverit!» huusi kiihkeä, nuorekas ääni. »Huomio, toverit! Meillä on suurenmoinen uutinen tiedoitettavana. Olemme voittaneet tuotantotaistelun! Palautukset ovat nyt täydentäneet kaikkien kulutustavaraluokkien tuotannon, niin että elintaso on noussut viime vuodesta kokonaista 20 prosenttia. Kaikkialla koko Oceaniassa on aamupäivällä ollut vastustamattomia, vapaaehtoisia mielenosoituksia. Työläiset virtaavat ulos tehtaista ja työpajoista ja marssivat lippuineen pitkin katuja kohottaen Isolle Veljelle kiitollisuuden huutoja siitä uudesta, onnellisesta elämästä, jonka hänen viisas johtonsa on valmistanut meille. Nyt seuraa muutamia täydentäviä tietoja. Elintarvikkeet...»

  Puheenparsi »uudesta, onnellisesta elämästä» saatiin kuulla useita kertoja. Se oli viime aikoina tullut Yltäkylläisyyden Ministeriön erityiseen suosioon. Parsons istui ja kuunteli' suu juhlallisesti auki kuin minkäkin ylentävän ikävystyneisyyden esikuvana. Numeroita hän ei kyennyt seuraamaan, mutta sen hän havaitsi, että ne olivat jollakin tavalla omansa tuottamaan tyydytystä. Hän oli vetänyt esille suuren, saastaisen piipun, joka oli puolillaan hiiltynyttä tupakkaa. Kun tupakka-annos oli sata grammaa viikossa, ei piippua useinkaan ollut varaa täyttää kokonaan. Winston poltti Voiton savuketta pitäen sitä huolellisesti vaakasuorassa asennossa. Uusi jakelu alkoi vasta huomenna, ja jäljellä oli vain neljä savuketta. Nyt hän ei kuullut muuta, vain kaukovarjostimen kaiuttamia tietoja. Saatiin kuulla, että Isolle Veljelle oli pidetty kiitosmielenosoituksia siitäkin syystä, että hän oli lisännyt suklaa-annoksen kahdeksikymmeneksi grammaksi viikossa. Ja vasta eilen — Winston mietti — oli ilmoitettu, että annos pienennetään tuohon määrään. Oliko mahdollista, että tuokin saatettiin niellä sellaisenaan, vaikka oli kulunut vasta vuorokausi? Oli, mahdollista se oli. Se nieltiin. Parsons nielaisi aivan helposti, typeränä kuin eläin. Silmätön olio viereisessä pöydässä nielaisi suorastaan kiihkeästi, intohimoisesti, raivoisasti toivoen voivansa keksiä, ilmiantaa ja haihduttaa jokaisen joka uskaltaisi huomauttaa, että annos oli edellisellä viikolla ollut kolmekymmentä grammaa. Syme, niin, hänkin hyväksyi tiedon, vaikkakin älyllisesti monimutkaisemmalla tavalla, johon liittyi kaksoisajattelua. Winstonko yksin oli säilyttänyt muistinsa?

  Satumaista tilastoa valui valumistaan kaukovarjostimesta. Viime vuoteen verrattuna oli enemmän elintarvikkeita, enemmän vaatteita, enemmän taloja, enemmän huonekaluja, enemmän keittoastioita, enemmän polttoainetta, enemmän laivoja, enemmän helikoptereita, enemmän kirjoja, enemmän lapsia ... kaikkea muuta oli enemmän paitsi tauteja, rikoksia ja mielenvikaisuutta. Vuodesta vuoteen, minuutista minuuttiin jokainen, kaikki kohosi ylöspäin nopeasti niin että sihinä kuului. Niin kuin Syme äsken, Winstonkin otti lusikkansa ja loiskutteli sillä vaaleata kastiketta, joka oli valunut pitkin pöydän pintaa. Hän uitti siitä sivuille pitkiä kuvioita. Hän mietti harmistuneena elämän aineellista rakennetta. Olikohan maailmassa aina ollut tällaista? Olikohan ruoka aina maistunut samanlaiselta? Hän vilkaisi ympärilleen kanttiinissa. Matalakattoinen, ihmisiä täpösen täynnä oleva huone, seinät likaisina lukemattomista kosketuksista, metallipöytiä ja -tuoleja, kaikki niin lähellä toisiaan, että oli istuttava kyynärpäät yhdessä; taipuneita lusikanvarsia, risaisia tarjoimia, karkeita valkeita kuppeja; kaikki likaista ja rasvaista ja kaikkialla huonon ginin ja huonon kahvin ja metallinmakuisen keiton ja likaisten vaatteiden yhdistynyt haju. Vatsassaan, nahoissaan tunsi aina vastalauseen halua, tunteen että oli riistetty jotakin, johon olisi ollut oikeus. Eihän hän muistanut oikeastaan mitään, mikä olisi ollut paljonkaan erilaista kuin tämä, se oli totta. Mutta sen hän aina muisti, että koskaan ei ollut syötävää ollut tarpeeksi, milloinkaan ei ollut nähty sukkia tai alusvaatteita, jotka eivät olisi olleet täynnä reikiä. Huonekalut olivat aina olleet kolhittuja ja risaisia, huoneet lämmittämättömiä, putkiradan maanalaiset junat kukkuroillaan väkeä, talot luhistumaisillaan, leipä mustaa, tee harvinaista, kahvi saastaisen makuista, tupakkaa liian vähän... mikään ei halpaa eikä mitään muuta runsaasti paitsi kemiallisesti tehtyä katajanmarjaviinaa. Ja kuitenkin, kaikki kävi vain huonommaksi mitä enemmän ruumis vanheni; eikö ollut merkki epäluonnollisesta olotilasta, että ihminen aivan menetti tasapainonsa epämukavuudesta ja likaisuudesta ja puutteesta, loputtomista talvista, sukkiensa hikisestä tahmeudesta, hissien ainaisesta toimimattomuudesta, veden kylmyydestä, saippuan hiekkaisuudesta, savukkeiden karisemisesta ja kaiken ruoan ikuisesti inhottavasta mausta? Miksi se kaikki tuntuisi sietämättömältä, ellei olisi jonkinlainen vanha muisto siitä, että asiat voisivat olla toisinkin?

  Hän katsahti taas eri puolille kanttiinia. Miltei jokainen siellä olija oli ruma, olisi ollut ruma muullakin tavoin pukeutuneena kuin tuossa sinisessä univormusuojapuvussa. Toisella puolella huonetta istui pöydässä yksinään pieni, omituisen synkännäköinen mies juomassa kahviaan. Hänen pienet silmänsä vilkuilivat epäluuloisesti milloin minnekin. Miten helppoa olisikaan — ajatteli Winston — sinua näkemättä kuvitella, että Puolueen ihanteeksi hyväksymä ruumiillinen tyyppi — suuret, lihaksikkaat nuorukaiset ja syvärintaiset tytöt, kaikki vaaleatukkaisia, vilkkaita, päivänpaahtamia, huolettomia — oli olemassa, jopa ylivoimaisesti voitollakin. Mikäli Winston saattoi päätellä, suurin osa Ilmakaista I:n asujamistosta oli pieniä, tummia ja näivettyneitä. Omituista, miten hedelmällisesti tuo synkkä tyyppi oli kylväytynyt ministeriöihin: pienet, kömpelöt miehet, jotka jo nuorina pyylevöityivät, kaikki lyhytjalkaisia tepsuttajia ja ylen pienet silmät tutkimattomissa, lihavissa kasvoissa. Se tyyppi tuntui kukoistavan parhaiten Puolueen hallinnon alaisuudessa.

  Yltäkylläisyyden Ministeriön tiedoitus päättyi uuteen torventoitotukseen. Sitä seurasi kovaäänistä musiikkia. Parsons, joka numeropommituksesta oli herännyt täyteen ihastukseen, otti piipun suustaan.

  »Yltäkylläisyyden Ministeriö on tehnyt hyvää työtä tänä vuonna», hän sanoi nyökäyttäen tietävästi päätään. »Kuulehan, Smith, et kai ole sattunut saamaan mistään partahöylänterää, niin että voisit lainata minullekin?»

  »En ainoatakaan», vakuutti Winston. »Samalla terällä olen raapinut jo kuusi viikkoa.»

  »Niinpä niin. Ajattelin vain, että kysynpä silti.»

  »Valitettavasti niin on laita.»

  Kaakattava ääni oli vaiennut viereisessä pöydässä hetkeksi, kun Ministeriön tiedoitusta luettiin. Nyt se oli taas alkanut yhtä kuuluvana kuin ennenkin. Jostakin syystä tuli Winston nyt ajatelleeksi rouva Parsonsia, hänen siirottavaa tukkaansa ja pölyä hänen rypyissään. Ennen kuin kaksi vuotta on kulunut, pennut varmasti ilmiantavat hänet Ajatuspoliisille. Rouva Parsons haihdutettaisiin. Syme haihdutettaisiin. Winston haihdutettaisiin. O’Brien haihdutettaisiin. Mutta Parsonsia ei haihduteta milloinkaan. Tuota silmätöntä kaakattajaa ei liioin koskaan haihduteta. Tuota pientä synkkää miestä, joka niin ketterästi taapertaa ministeriön monimutkaisissa käytävissä — niin, sellaisiakaan ei haihduteta. Eikä tummatukkaista tyttöä, sitä sieltä Kirjallisuusosastolta, häntäkään ei haihduteta. Winston oli vaistomaisesti tietävinään, kuka jää henkiin ja kuka katoaa, vaikka ei ollutkaan helppoa sanoa, minkä takia kukin sai jäädä henkiin.

  Samassa hänen täytyi hätkähtää irti unelmistaan. Viereisen pöydän tyttö oli kääntynyt puoliksi ja katsoi Häneen. Sehän oli juuri sama tummatukkainen. Tyttö katseli häntä sivuittain, mutta kiinteän uteliaasti. Kohdatessaan Winstonin katseen hän heti kääntyi toisaanne.

  Hiki kihahti Winstonin selkään. Hirmuinen kauhun aalto kulki hänen lävitseen. Miltei heti se oli taas ohi, mutta jättipä vain jälkeensä kalvavan levottomuuden. Miksi tyttö katsoi? Onnetonta, ettei saattanut muistaa, oliko heilakka pöydässä jo silloin kun hän tuli, vai vasta sen jälkeenkö se tuohon oli ilmaantunut. Mutta eilen, sanoi mitä sanoi, eilen Kahden Minuutin Vihan aikana tyttö ainakin oli asettunut aivan hänen taakseen, vaikka ei ollut mikään pakko. Luultavasti hänen varsinainen tarkoituksensa oli vain kuunnella mitä Winston puhui, ja ottaa selville, oliko hän tarpeeksi suulas.

  Kenties tyttö ei sentään suorastaan ollut Ajatuspoliisin henkilökuntaa, mutta aivan varmasti harrastelijavakooja, ja nehän olivat kaikista vaarallisimpia. Mitenkähän kauan tuo tuossa jo olikaan mahtanut tuijottaa? Eiköhän vain ainakin viisi minuuttia. Olihan hyvinkin mahdollista, ettei ollut tullut täydellisesti hallituksi ilmeitään. Hirvittävän vaarallista päästää ajatuksensa liikkeelle näin julkisella paikalla tai kaukovarjostimen näköpiirissä. Ei niin pientä, ettei se voisi olla langettavaa. Kasvolihasten hermostunut nykäys, aivan ajattelematon huolestunut ilme, tottumuksen tuoma itsekseen mutiseminen ... kaikki sellainen oli omansa herättämään epäluuloja että kysymyksessä oli jotakin luonnotonta tai että on salattavaa. Ja olihan jo sinänsä rangaistava rikos, jos kasvoilla oli sopimaton ilme (esimerkiksi niin, että näytti epäilevän, kun ilmoitettiin voitosta rintamalla). Uuskielessä oli sellainenkin sana kuin kasvorikos.

  Tyttö oli kääntänyt selkänsä Winstoniin päin. Ehkäpä ei sittenkään ollut kysymyksessä varsinainen vakoilu. Saattoihan olla pelkkä sattuma, että hän oli kahtena peräkkäisenä päivänä sattunut niin lähelle. Winstonin savuke oli sammunut. Hän asetti pätkän varovasti pöydän kulmalle. Polttaisipahan sen loppuun työajan päätyttyä, jos onnistuisi saamaan tupakan pysymään sisässä siihen asti. Varmasti tuossa viereisessä pöydässä istui Ajatuspoliisin nuuskija, ja aivan varmasti hän, Winston, istuisi kolmen päivän kuluttua Rakkauden Ministeriön kellarissa. Mutta savukkeenpätkää ei saa päästää haaskioon. Syme oli kääntänyt kokoon paperinsa ja pisti sen taskuunsa. Parsons oli taas äänessä.

  »Kuulehan, ukko», hän sanoi nauraa hikertäen piipunvarttaan pitkin, »olenko kertonut, miten pennut pistivät tulen torimuijan hameeseen, kun näkivät eukon käärivän makkaran julisteeseen, jossa oli I. V:n kuva? Luikahtivat ämmän taakse ja virittivät hameen tulitikulla. Taisi palaa muija hyvinkin. Eivätkö olleet aika piruja? Mutta tuikeita kuin sinappi! Ensiluokan koulutus siellä Vakoojissa nykyisin ... parempi kuin minun päivinäni. Mitä luulet heille viimeksi hankitun? Putket, joilla voi kuunnella avaimenreiästä! Meidän tyttö kun toi sellaisen kotiin tässä eräänä iltana... kokeili arkihuoneen oveen, ja sanoi kuulevansa kaksi sen vertaa kuin pelkkä korva lävessä. Leikkikalu tietysti se sellainen. Mutta oikeita ajatuksia se heille antaa.»

  Kaukovarjostimesta kuului läpitunkeva vihellys. Se oli merkki, että oli mentävä takaisin työhön. Miehet hypähtivät kaikki kolme jaloilleen liittyäkseen hissien ympärillä tunkeilevaan parveen. Tupakka karisi maahan Winstonin savukkeesta.

  VI

  Winston kirjoitti päiväkirjaansa:

  Kolme vuotta sitten. Se tapahtui pimeänä iltana, kapealla sivukadulla lähellä suuria rautatienasemia. Se tyttö seisoi seinän värjäämässä oviaukossa. Yläpuolella oli katulamppu, josta ei lähtenyt valoa juuri ollenkaan. Hänellä oli nuoret kasvot, ja ne oli paksusti maalattu. Se oli juuri sellaista maalausta, mikä miellytti minua, koko sen valkoisuus, joka oli kuin naamari, ja kirkkaanpunaiset huulet. Puolueen naiset eivät koskaan maalanneet kasvojaan. Kadulla ei ollut ketään muuta, ei edes kaukovarjostinta. Hän sanoi, että kaksi dollaria. Minä ...

  Siinä tuli paikka, josta oli vaikeata jatkaa. Winston sulki silmänsä ja painoi niitä sormillaan yrittäen puristaa niistä ulos näyn, joka niihin palautui. Hän tunsi miltei voittamatonta halua huutaa ääneen joukon rivoja sanoja. Tai jyhmiä päätään seinään tai hypätä seinälle ja paiskata mustepullon ulos ikkunasta... tehdä mitä väkivaltaista, meluavaa tai kivullista tahansa, joka hälventäisi piinaavan muistikuvan.

  Ihmisen pahin vihollinen on hänen oma hermostonsa, hän ajatteli. Alati oli tuo sisäinen jännitys valmis muuttumaan joiksikin näkyviksi oireiksi. Hän muisti miestä, jonka ohi hän oh pari viikkoa sitten kulkenut kadulla. Se oli aivan tavallisen näköinen mies, Puolueen jäsen, iältään viisineljättä, ehkä täyteen neljäkymmentä, pitkähkö ja laiha, salkku kainalossa. He olivat vain muutaman metrin päässä toisistaan, kun jonkinlainen kouristus yhtäkkiä veti vasemman puolen miehen kasvoista irvistykseen. Hän oli sellainen juuri silloin kun he menivät toistensa ohi. Se tapahtui yhtenä ainoana nykäyksenä, aivan kuin kameran sulkija olisi raksahtanut, mutta ilmeisesti se oli piintynyt häneen tavaksi. Winston muisti ajatelleensa silloin: mennyttä miestä, piru parka! Kamalinta oli kuitenkin, että koko juttu tapahtui kai miehen sitä lainkaan huomaamatta. Mutta hengenvaarallisinta oli, jos sattui puhumaan unissaan. Silloin ei ollut pelastusta, mikäli Winston saattoi käsittää.

  Hän huokaisi syvään ja jatkoi sitten kirjoittamista:

  Menin hänen kanssaan porttikäytävään ja sitten takapihan yli, ja niin tultiin pohjakerroksessa olevaan keittiöön. Siellä oli vuode seinän vieressä, ja pöydällä oleva lamppu valaisi hämärästi. Hän ...

  Täytyi purra hammasta. Teki mieli sylkäistä. Muistaessaan pohjakerroksen naista hän tuli ajatelleeksi Katariinaa, vaimoaan. Winston oli naimisissa — oli ollut naimisissa, tottahan toki, saattoi olla vieläkin, sillä hänen tietääkseen Katarina ei ollut kuollut. Oli kuin pohjakerroksen keittiön ummehtunut tuoksu olisi taas huokunut vastaan, luteiden, likaisten vaatteiden ja halvan, viheliäisen hajuveden yhdistynyt hajahdus, mutta siitä huolimatta houkutteleva, sillä puolueen naiset eivät koskaan käyttäneet hajuvettä, tai se ei ainakaan ollut kuviteltavissa. Prolethan vain hajuvettä käyttivät. Winstonin mielestä hajuveden haju ehdottomasti liittyi haureuteen.

  Tuon naisen matkaan lähteminen oli ollut hänen ensimmäinen harha-askelensa kahteen vuoteen tai niille main. Porttojen kanssa melskaaminen oli tietysti kiellettyä, mutta se oli sentään niitä sääntöjä, joita joskus saattoi uskaltaa rikkoa. Vaarallistahan se oli, mutta elämästä ja kuolemasta ei sentään ollut kysymys. Jos joutui yllätetyksi porton seurassa, se saattoi merkitä viiden vuoden kovennettua pakkotyötä: ei enempää, ellei ollut muuta rikosta omallatunnolla. Ja portottelu oli aika helppoakin, kunhan vain onnistui välttämään joutumasta kiinni itse teossa. Köyhäinkorttelit aivan vilisivät naisia, jotka olivat valmiit myymään itseään. Jotkut olivat saatavissa pullolla katajanmarjaviinaa — ei näet edellytetty, että prolet joivat niin hienoa ainetta. Kaikessa hiljaisuudessa Puolue jopa tukikin haureutta, se näet oli ulospääsytie vaistoille, joita ei voitu täydellisesti tukahduttaa. Pelkkä irstailuhan ei paljon merkinnyt, kunhan se vain tapahtui salaa ja oli ilotonta, ja jos siinä olivat mukana vain halveksitun alaluokan naiset. Ainoastaan Puolueen jäsenten keskinen lihallinen sekaantuminen oli anteeksiantamaton rikos. Mutta — vaikka se olikin niitä rikoksia, jotka poikkeuksetta kuuluivat suurissa puhdistusoikeudenkäynneissä syytettyjen tunnustamiin — oli vaikeata kuvitella, että sellaista sentään milloinkaan todellisuudessa tapahtui.

  Puolueen tarkoituksena ei ollut yksinomaan estää miehiä ja naisia muodostamasta keskinäisiä luottamussuhteita, joita oli mahdotonta kontrolloida. Sen todellisena vaikka tosin julkituomattomana päämääränä oli kaiken miellyttävyyden poistaminen sukupuolitoimituksesta. Ei rakkaus vaan erotiikka oli vihollinen, esiintyipä se avioliitossa tai sen ulkopuolella. Kaikki Puolueen jäsenten väliset avioliitot oli alistettava sitä varten asetetun lautakunnan hyväksyttäväksi, ja — vaikka periaatetta ei ollut milloinkaan säädetty täsmällisin sanamuodoin — lupa evättiin aina, milloin asianomaisesta parista saatiin se käsitys, että he olivat ruumiillisesti kiintyneet toisiinsa. Avioliiton ainoa tunnustettu tarkoitus oli lapsien saaminen Puoluetta palvelemaan. Sukupuolista seurustelua pidettiin lievästi inhottavana pikku toimituksena, peräruiskeen veroisena osapuilleen. Tätä käsitystä ei milloinkaan ollut sanottu selvin sanoin, mutta epäsuorasti se hierottiin jokaiseen Puolueen jäseneen lapsuudesta alkaen. Olihan yhteenliittymiä sellaisia kuin Nuorten Sukupuolisuudenvastustamisliitto, joka ajoi molempien sukupuolten täydellisen pidättyväisyyden aatetta. Kaikki lapset oli siitettävä keinotekoisesti (uuskielellä artsem) ja kasvatettava julkisissa laitoksissa. Mikäli Winston saattoi huomata, näin ei silti aivan vakavissaan tarkoitettu, se vain jollakin tavoin soveltui Puolueen yleiseen ideologiaan. Puolue yritti tuhota sukupuolivaiston, tai jos se ei ollut tuhottavissa, ainakin harhaannuttaa ja liata sen. Winston ei tiennyt, miksi näin piti olla, mutta tuntui vain luonnolliselta, että niin oli. Ja ainakin mitä naisiin tuli. Puolueen ponnistukset olivat erittäin menestyksellisiä.

  Hän muisti taas Katarinaa. Yhdeksän, kymmenen... lähes yksitoista vuotta taisi jo olla siitä kun he erosivat. Omituista, miten harvoin Katarina enää johtui mieleen. Moneksi päiväksi kerrallaan Winston saattoi kokonaan unohtaa olleensa koskaan naimisissa. Vain viitisentoista kuukauttahan he olivat olleet yhdessä. Puolue ei myöntänyt eroa, mutta sittenkin se miltei kehoitti eroamaan, milloin ei ollut lapsia.

  Katarina oli pitkä, vaaleatukkainen tyttö, suoraryhtinen ja ylväsliikkeinen. Hänellä oli uljaat kotkankasvot, kasvot joita olisi voinut sanoa jalopiirteisiksi, ellei olisi todennut, että niiden takana oli mikäli mahdollista ei mitään. Jo varhain heidän avioliittonsa alkuaikana Winston huomasi — kenties vain siitä syystä, että Katarina oli ainoa, jonka hän lähemmin tunsi — hänen olevan ehdottomasti typerin, sivistymättömin ja tyhjin sielu, minkä koskaan oli tavannut. Katarinalla ei ollut päässään ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut Puolueen iskulause, eikä ollut olemassa järjettömyyttä, jota hän ei olisi ollut valmis nielaisemaan, jos vain Puolue sen taritsi nautittavaksi. »Eläväksi ääninauhaksi» Winston Katariinaa ajatuksissaan sanoikin. Mutta olisihan hän toki jaksanut hänen kanssaan, ellei olisi ollut yhtä nimenomaista seikkaa — sukupuolijuttua.