»Prolet ovat ihmisiä», hän sanoi. »Me emme ole.»

  »Miksi emme?» kysyi Julia, joka taas oli herännyt.

  Winston mietti hetken. Sitten hän sanoi:

  »Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että meidän olisi viisainta lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä, eikä enää koskaan sen jälkeen tavata toisiamme?»

  »Montakin kertaa, rakkaani. Mutta en minä silti niin tee.»

  »Me olemme olleet niin onnellisia, mutta ei sitä enää kauan voi kestää. Sinä olet nuori. Sinä näytät luonnolliselta ja viattomalta. Jos pysyt erilläsi sellaisista kuin minä, voit pysyä hengissä vielä ehkä viisikymmentä vuotta.»

  »Enpä. Sen asian olen ajatellut valmiiksi. Minä teen niin kuin sinäkin. Äläkä rupeakaan alakuloiseksi. Kyllä minä kelpaan elämäänkin.»

  »Ehkä voimme pysytellä yhdessä vielä puoli vuotta, kenties vuodenkin... eihän sitä voi tietää. Mutta se on varmaa, että lopulta meidän täytyy joutua erillemme. Käsitätkö, miten tavattoman yksin meidän sitten täytyy olla? Kun he kerran saavat meidät kiinni, sitten ei enää ole mitään, ei kerrassaan mitään, mitä kumpikaan meistä voisi tehdä toisen hyväksi. Jos minä tunnustan, sinut ammutaan, ja jos kieltäydyn tunnustamasta, sinut ammutaan siitä huolimatta. Mikään minkä minä voin tehdä tai sanoa tai olla sanomatta, ei lykkää sinun kuolemaasi viittä minuuttia. Kumpikaan meistä ei saa koskaan tietää, onko toinen elossa vai kuollut. Emme pysty yhtään mihinkään. Ainoa on, että emme petä toisiamme, vaikka sekään ei vaikuta asiaan vähääkään.

  »Jos tunnustamista tarkoitat», Julia sanoi, »niin tunnustammehan me. Aina kaikki tunnustavat. Et sinä sille mitään mahda. Sinua kidutetaan.»

  »En minä sillä tunnustamista tarkoittanut. Tunnustaminen ei ole pettämistä. Asiaan ei vaikuta se, mitä sanomme tai teemme. Ainoastaan tunteemme vaikuttaa. Jos he saavat minut lakkaamaan rakastamasta sinua ... se olisi oikeata pettämistä.»

  Julia mietti.

  »Siihen he eivät pysty», hän sanoi. »Se onkin ainoa, mihin he eivät pysty. Sanomaan he voivat saada mitä tahansa, aivan mitä tahansa, mutta uskomaan sitä eivät. Eivät he ihmisen sisälle pääse.»

  »Eivät», sanoi Winston hiukan toiveikkaammin, »eivät; se on aivan totta. Sisäpuolellemme he eivät pääse. Jos vain tunnemme, että kannattaa pysyä ihmisenä, vaikka se ei vaikuttaisikaan mitään, merkitsee se että on voittanut heidät.»

  Hän ajatteli kaukovarjostimen koskaan väsymätöntä korvaa. Vakoilla voitiin yötä päivää, mutta jos piti päänsä, saattoi sittenkin voittaa heidät viisaudessa. Kaikessa taitavuudessaankaan he eivät olleet koskaan pystyneet keksimään sitä salaisuutta, miten keksitään, mitä toinen ihminen ajattelee. Ehkä se sentään olisi vähemmän totta sitten kun lopulta on heidän käsissään. Eihän kukaan voinut tietää, mitä tapahtui Rakkauden Ministeriön seinien sisäpuolella, arvata vain saattoi: kidutusta, huumausaineita, ihmeellisiä kojeita, jotka merkitsevät paperille hermoreaktiot, ja vihdoin viimein täydellinen sortuminen valvomisen ja yksinäisyyden ja alituisen kuulustelemisen seurauksena. Tosiasioita ei tietenkään voi salata. Niiden perille voidaan päästä tutkimalla, ne voidaan pusertaa esille kiduttamalla. Mutta jos uhri ei pysy hengissä vaan pysyy ihmisenä, mitä se loppujen lopuksi saattoi merkitä? Eiväthän he kuitenkaan voi muuttaa kenenkään tunteita, eihän niitä voi muuttaa itsekään vaikka miten mieli tekisi. Kaiken mitä kukin on tehnyt tai sanonut tai ajatellut, he voivat yksityiskohtaisesti paljastaa. Mutta sydämen sisimmät tunteet, joiden liikahdukset ovat salaisuus jokaiselle itselleenkin, pysyvät tutkimattomina.

  VIII

  Nyt he olivat tehneet sen, olivat vihdoinkin tehneet sen! Huone oli pitkänomainen, ja siinä oli pehmeä valaistus. Kaukovarjostin oli vaimennettu hiljaiseksi kuiskaukseksi. Tummansininen matto oli niin pehmeä, että luuli astuvansa sametilla. O’Brien istui toisessa päässä huonetta pöydän ääressä vihreäkupuisen lampun alla. Hänellä oli paljon papereita kummallakin puolen. Hän ei vaivautunut nostamaan katsettaan, kun palvelija ohjasi Julian ja Winstonin sisään.

  Winstonin sydän jyskytti niin kovasti, että hän pelkäsi ettei pystyisi puhumaan. Nyt se siis oli vihdoinkin tehty, muuta hän ei kyennyt ajattelemaan. Tänne tuleminen oli kaiken kaikkiaan huimapäinen teko, suorastaan mieletöntä oli, että he tulivat yhdessä. Tosin he olivat tulleet eri teitä ja kohdanneet toisensa vasta ovella. Mutta jo pelkkä kulkeminen, kun oli päämääränä tällainen paikka, vaati rohkeutta. Oli erittäin harvinaista, että kukaan sai sisältä nähdä kenenkään Sisärenkaan jäsenen asunnon tai edes tulla siihen osaan kaupunkia, missä heitä asui. Kaikkihan oli täällä pelottavaa: itse ilmakin näiden jättiläisrakennusten ympärillä, kaikki uhkeus ja tilavuus, hyvän ruoan ja hyvän tupakan oudot tuoksut, uskomattoman nopeat hissit jotka äänettömästi liukuivat ylös ja alas, valkotakkiset palvelijat aina valmiina kiirehtimään avuksi jos tarvittiin ... Niin, kaikki oli suorastaan pelottavaa. Vaikka Winstonilla olikin hyvä syy tulla tänne, joka askelella piinasi pelko, että kulman takaa tulla tupsahtaisi mustatakkinen vartiomies, kysyisi papereita ja käskisi menemään tiehensä. Mutta 0’Brienin palvelija oli heti laskenut heidät molemmat sisään. Hän oli pieni, tummatukkainen, valkotakkinen mies, jolla oli kulmikkaat, aivan ilmeettömät kasvot, ne olisivat saattaneet olla vaikka kiinalaisen. Jo käytävässä oli pehmeä matto, kermanväriset seinäpaperit ja valkea laudoitus, kaikki erinomaisen puhdasta ja siistiä. Sekin oli omansa kauhistuttamaan tulijaa. Winston ei voinut muistaa milloinkaan nähneensä seiniä, jotka eivät olisi olleet likaiset ihmisten kosketuksesta.

  O’Brienillä oli paperiliuska kädessä ja hän näytti syventyneen sitä tutkimaan. Hänen raskasilmeiset kasvonsa olivat niin alhaalla, että näki vain nenän, joka oli samalla sekä pelottavan että älykkään näköinen. Parikymmentä sekuntia kesti ennen kuin hän liikahti. Sitten hän veti puhekirjoittimen luokseen ja saneli siihen ministeriön sisäisellä kielellä:

  »Asiat yksi pilkku viisi pilkku seitsemän hyväksytty täydellisesti piste esitys pidätetty asia kuusi kaksoisplus naurettava kallistuu rikosajatteluun estettävä piste epäjatkettava rakenteellisesti ensin plustäysarvio yläkoneistosta piste loppu.»

  Hän nousi hitaasti tuolistaan ja tuli äänettömästi maton yli heitä vastaan. Uuskielisten sanojen päätyttyä tuntui kuin olisi hiukan karissut virallisesta tunnelmasta, mutta hänen ilmeensä oli tavallista tuimempi, aivan kuin hän ei olisi pitänyt häiritsemisestä. Winstonin kauhun lisäksi tuli nyt vielä typerä ymmälläänolo. Olihan mahdollista, että hän oli tehnyt aivan tavattoman erehdyksen. Mitä todisteita hänellä oikeastaan oli siitä, että O Brien oli poliittinen juonittelija? Ei mitään muuta kuin yksi ainoa katse ja yksi ainoa kahdella tavalla tutkittavissa oleva huomautus. Ja sen lisäksi ainoastaan hänen omat salaiset kuvittelunsa, jotka nekin perustuivat vain unennäköön. Nyt ei enää voinut edes sanoa tulleensa vain sanakirjaa noutamaan, sillä siinä tapauksessahan ei Julian läsnäolo olisi ollut millään tavoin selitettävissä. Kun O’Brien tuli kaukovarjostimen ohi, hänen mieleensä näytti juolahtavan jotakin. Hän pysähtyi, kääntyi ja painoi seinässä olevaa nappulaa. Kuului terävä naksahdus. Ääni katkesi.

  Julialta pääsi hiljainen huudahdus, eräänlainen yllätyksen toteamus. Winstonkin nolostui kaikessa kauhussaan niin ettei kyennyt pidättämään kieltään.

  »Voitteko katkaista sen?» hän sanoi.

  »Voin», vastasi O’Brien. »Meillä on sellainen etuoikeus.»

  Hän seisoi aivan heidän edessään. Hänen vartalonsa kohosi heidän yläpuolelleen, ja hänen ilmeensä oli tutkimaton. Hän odotti jokseenkin tuiman näköisenä, että Winston sanoisi jotakin. Mutta mitä hän olisi sanonut? Oli selvää, että O’Brien oli monipuuhainen mies, jota harmitti kun häntä häirittiin. Kukaan ei sanonut mitään. Kaukovarjostimen vaikenemisen jälkeen oli. huoneessa hiljaista kuin haudassa. Sekunnit kuluivat. Vaivoin Winston sai katsotuksi O’Brienia silmiin. Silloin nuo ankarat kasvot yhtäkkiä sulivat miltei hymyn alkua muistuttavaksi ilmeeksi. O’Brien korjasi silmälasejaan luonteenomaisella tavallaan.

  »Sanonko minä, vai sanotteko te?» hän kysyi.

  »Minä sanon», rohkaisihe Winston. »Onko tuo nyt tosiaankin suljettu?»

  »On, kokonaan. Olemme täällä vain kolmisin.»

  »Olemme tulleet tänne sen takia että...»

  Winston katkaisi siihen, sillä nyt hän ensi kerran käsitti, miten heikolla pohjalla hän oli. Koska hän ei kerran tiennyt, mitä apua hän halusi O’Brieniltä, ei ollut helppoa sanoa, mitä varten hän oli tullut tänne. Mutta sitten hän jatkoi täysin tietäen, että sen täytyi tuntua sekä heikolta että vaateliaalta:

  »Otaksuimme, että on olemassa jonkinlainen salaliitto, jonkinlainen salajärjestö, joka työskentelee Puoluetta vastaan, ja että te kuulutte siihen. Haluamme liittyä siihen ja työskennellä sen hyväksi. Me olemme Puolueen vihollisia. Emme hyväksy Ingsocin periaatteita. Me olemme ajatusrikollisia. Olemme myös avionrikkojia. Sanon tämän sen vuoksi, että haluan uskoa itsemme teidän valtaanne. Jos tahdotte meidän rikollistuvan muullakin tavoin, olemme valmiit.»

  Hän vilkaisi olkapäänsä yli, sillä tuntui kuin ovi olisi avautunut. Aivan oikein. Pieni keltakasvoinen palvelija oli koputtamatta tullut huoneeseen. Hän toi tarjoimella karahvin ja laseja.

  »Martin kuuluu meihin», sanoi O’Brien välinpitämättömästi. »Tuo juomatavarat tänne, Martin. Tuohon pyöreälle pöydälle. Onko tuoleja tarpeeksi? Istutaan ja puhutaan mukavasti. Ota tuoli itsellesikin, Martin. Nyt on kysymys asioista. Voit kymmeneksi minuutiksi lakata olemasta palvelija.»

  Pikku mies istuutui aivan levollisesti mutta kuitenkin palvelijan ilmein, palvelijan, jolla on etuoikeuksia. Winston vilkaisi häneen salavihkaa. Miehen koko elämä oli siis näyttelemistä, ja hän piti vaarallisena luopua osastaan hetkeksikään. O’Brien tarttui karahviin ja kaatoi lasit täyteen tummanpunaista nestettä. Winstonin mielessä heräsi hämärä muisto jostakin, mitä hän oli kauan sitten nähnyt jossakin seinässä tai lauta-aidassa — suunnattoman sähkövalojen muodostaman pullon, joka kallistui ja nousi pystyyn ja valutti sisältöään laseihin. Päältäpäin katsoen juoma näytti aivan mustalta, mutta karahvissa se oli rubiininpunaista. Se maistui hapahkon makealta. Julia tarttui lasiinsa ja haistoi vilpittömän uteliaasti.

  »Sitä sanotaan viiniksi», ilmoitti O’Brien hymyillen. »Kai te olette siitä lukeneet. Sisärenkaan ulkopuolella sitä ei luullakseni paljonkaan nähdä.» Hänen kasvonsa muuttuivat juhlallisiksi ja hän kohotti lasiaan: »On mielestäni sopivaa, että heti juomme johtajamme Emmanuel Goldsteinin terveydeksi.»

  Winston tarttui kieltämättä innokkaasti lasiinsa. Viinistä hän oli lukenut, jopa uneksinutkin siitä. Aivan samoin kuin hänen paperinpainimensa tai herra Charringtonin muistamat hajasäkeet kuului sekin hävinneeseen, romanttiseen menneisyyteen, entisaikaan. Hän oli jostakin syystä aina kuvitellut, että viini maistuisi tavattoman makealta, jokseenkin samalta kuin karhunvattuhillo, ja että se humalluttaisi siinä paikassa. Mutta kun hän nyt maistoi, se tuotti selvän pettymyksen. Totuus oli näet se, että niin monta vuotta kestäneen katajanmarjaviinan juomisen jälkeen hän tuskin saattoi tuntea viinissä mitään makua. Hän laski tyhjän lasinsa pöydälle.

  »Onko siis olemassa sellainen henkilö kuin Goldstein?» hän kysyi.

  »On, hän on olemassa, ja hän elää. Missä, sitä minä en tiedä.»

  »Ja salaliitto ... järjestö? Onko sekin? Ettei se vain olisi pelkkää Ajatuspoliisin keksintöä?»

  »Ei. Sekin on olemassa. Veljeskunnaksi me sitä sanomme. Veljeskunnasta ei kukaan saa tietää paljon muuta kuin että se on olemassa ja että itse kuuluu siihen. Palaan kohta uudelleen siihen seikkaan.» Hän vilkaisi rannekelloaan. »Sisärenkaankaan jäsenten ei ole hyvä katkaista kaukovarjostinta yli puoleksi tunniksi. Teidän ei olisi pitänyt tulla tänne yhdessä, ja erikseen teidän on ainakin lähdettävä. Te, toveri» — hän kumarsi Julialle — »lähtekää te ensiksi. Meillä on noin kaksikymmentä minuuttia aikaa. Ymmärtänette, että minun on ensin tehtävä muutamia kysymyksiä. Mitä yleensä olette halukkaat tekemään?»

  »Mitä tahansa, kunhan vain pystymme siihen», sanoi Winston.

  O’Brien oli kääntynyt tuolillaan, niin että hän katsoi suoraan Winstonia silmiin. Hän tuskin huomasi Juliaa; ilmeisesti hän piti varmana, että Winston puhui Juliankin puolesta. Hän antoi silmäluomiensa hetkeksi laskeutua. Sitten hän alkoi kysellä hiljaisella, ilmeettömällä äänellä kuin se kuuluisi hänen tehtäviinsä, kuin kysymykset olisivat sellaisia, joihin tulevat vastaukset hän tiesi jo etukäteen.

  »Oletteko valmiit uhraamaan henkenne?»

  »Olemme.»

  »Oletteko valmiit tekemään murhan?»

  »Olemme.»

  »Oletteko valmiit sobataašitekoihin, jotka voivat aiheuttaa satojen viattomien kuoleman?»

  »Olemme.»

  »Oletteko valmiit pettämään maanne vieraan vallan hyväksi?»

  »Olemme.»

  »Oletteko valmiit pettämään, väärentämään, kiristämään, lahjomaan lapsia, antamaan luonnetta muuttavia lääkkeitä, edistämään haureutta, levittämään sukupuolitauteja ... tekemään kaikkea minkä voi otaksua heikentävän Puolueen mahtia ja voimaa?»

  »Olemme.»

  »Jos meidän etujemme mukaista olisi esimerkiksi rikkihapon heittäminen lapsen silmille ... oletteko valmiit siihenkin?»

  »Olemme.»

  »Oletteko valmiit luopumaan henkilöllisyydestänne ja työskentelemään lopun ikäänne vaikkapa tarjoilijana tai telakkatyöläisenä?»

  »Olemme.»

  »Oletteko valmiit tekemään itsemurhan jos ja kun niin käsketään?»

  »Olemme.»

  »Oletteko valmiit, te kaksi, eroamaan toisistanne ja olemaan koskaan näkemättä toisianne?»

  Winstonista tuntui, että kesti kauan ennen kuin hän vastasi. Oli kuin hän olisi hetkeksi menettänyt puhekykynsä Hänen äänensä oli soinniton, hän yritti sanoa ja taas sanoa. Ennen kuin hän vihdoin oli saanut vastauksen suustaan, hän ei tiennyt, minkä sanan hän aikoi sanoa. »En», hän sai lopulta suustaan.

  »Oli hyvä, että sanoitte sen», sanoi O’Brien. »Meidän on välttämätöntä tietää kaikki.»

  Hän kääntyi nyt Juliaan ja lisäsi nyt vähän ilmeikkäämmällä äänellä:

  »Käsitättekö, että vaikka hän jäisikin eloon, hänen täytyy elää aivan eri henkilönä. Meidän on pakko antaa hänelle aivan uusi henkilöllisyys. Hänen kasvojensa, hänen liikuntansa, hänen käsiensä muoto, hiustensa väri... hänen äänensäkin on muututtava. Ja teidän itsennekin on muututtava eri henkilöksi. Meidän kirurgimme pystyvät muuttamaan ihmiset tuntemattomiksi. Joskus se on välttämätöntä. Tapahtuu sellaistakin, että täytyy poistaa kokonainen ruumiinosa.»

  Winston ei voinut olla jälleen salavihkaa vilkaisematta Martinin mongolinkasvoja. Ei ainoatakaan arpea voinut erottaa. Julia oli vähän kalventunut, niin että pisamat näkyivät selvästi, mutta hän katsoi rohkeasti O’Brieniä silmiin. Hän kuiskasi jotakin, minkä saattoi käsittää myöntymykseksi.

  »Hyvä. Sitten asia on sovittu.»

  Pöydällä oli savukkeita hopearasiassa. O’Brien työnsi hajamielisen näköisenä ne heidän ulottuvilleen ja otti itsekin yhden. Sitten hän rupesi hitaasti astelemaan edestakaisin, aivan kuin seisaallaan olisi helpompi ajatella. Savukkeet olivat erinomaisia, paksuja ja hyvin täytettyjä, ja paperi oli silkinhienoa. O’Brien vilkaisi taas rannekelloansa.

  »Martin, sinun on parasta nyt mennä keittiön puolelle», hän sanoi. »Panen varjostimen käyntiin neljännestunnin kuluttua. Paina mieleesi näiden toverien kasvonpiirteet ennen kuin menet. Sinä tapaat heidät vielä.»

  Aivan samoin kuin äsken ovella pikku miehen tummat silmät tarkastelivat heidän kasvojaan. Ei vähintäkään ystävällisyyttä voinut havaita hänen ilmeessään. Hän vain painoi muistiinsa heidän ulkonäkönsä, mutta ei tuntenut heitä kohtaan mitään mielenkiintoa, ei ainakaan näyttänyt tuntevan. Winstonille juolahti mieleen ajatus, että keinotekoiset kasvot eivät kenties voineetkaan muuttaa ilmettä. Sanaa sanomatta tai millään tavoin tervehtimättä Martin poistui sulkien oven äänettömästi jäljessään. O’Brien käveli yhä edestakaisin toinen käsi mustan suojapuvun taskussa, toisessa savuke.

  »Käsittänette», hän sanoi, »että teidän on taisteltava pimeässä. Teidän on aina oltava pimeässä. Te saatte käskyjä, ja teidän on toteltava, vaikka syytä ette tiedä. Myöhemmin lähetän teille kirjan, jonka avulla saatte selon sen yhteiskunnan todellisesta luonteesta, jossa elämme, ja keinoista joilla me sen tuhoamme. Sen kirjan luettuanne pääsette Veljeskunnan täysvaltaisiksi jäseniksi. Mutta milloinkaan ette saa tietää mitään meidän yleistavoitteistamme ja kunkin hetken välittömistä tehtävistä. Sanoin vain, että Veljeskunta on olemassa, mutta en voi ilmoittaa, onko siinä sata jäsentä vai kymmenen miljoonaa. Oman kokemuksenne perusteella ette koskaan voisi sanoa, että niitä on enemmän kuin tusina. Joudutte kosketukseen kolmen tai neljän henkilön kanssa, joiden sijalle tulee uudet heti kun he häviävät. Koska tämä on teidän ensimmäinen kosketuksenne, tämä säilyy. Kun saatte käskyjä, ne tulevat minulta. Milloin tarvitsemme yhteyttä teihin, se tapahtuu Martinin välityksellä. Sitten kun joudutte kiinni, te tunnustatte. Sitä ei voida välttää. Mutta teillä on hyvin vähän tunnustettavaa, ainoastaan oma toimintanne. Ette kykene ilmiantamaan enemmän kuin kourallisen aivan mitättömiä henkilöitä. Luultavasti ette ilmianna edes minua. Silloin minä kai olen jo kuollut, tai sitten olen muuttunut eri henkilöksi, jolla on aivan eri kasvot.»