Hän käveli yhä kävelemistään edestakaisin pehmeällä matolla. Kookkuudestaan huolimatta hän liikkui huomiotaherättävän sirosti. Se ilmeni jokaisessa hänen eleessään, kun hän pisti kätensä taskuunsa tai käsitteli savukettaan. Enemmän kuin voimasta sai häntä katsellessaan vaikutelman itseluottamuksesta ja ivallisesta järkevyydestä. Niin vakavissaan kuin hän olikin, hänessä ei ollut vähääkään kiihkoilijan itsepäisyyttä. Kun hän puhui murhasta, itsemurhasta, sukupuolitaudeista, jäsenten poisleikkaamisesta ja kasvojen muuttamisesta, se tapahtui miltei kuin leikkiä laskien. »Tämä on välttämätöntä», tuntui hänen äänensä sanovan, »tämä meidän on tehtävä pelotta ja horjumatta. Mutta näin ei tehdä enää sitten, kun elämä on jälleen elämisen arvoista.» Ihailun, miltei taikauskoisen kunnioituksen aalto tuntui hyökyvän Winstonista O’Brieniä kohden. Hän oli hetkeksi unohtanut Goldsteinin haamuolennon. Kun katseli noita tukevia hartioita ja tunteettomia kasvonpiirteitä, olisi ollut mahdotonta uskoa, että O’Brien voisi joutua tappiolle. Ei olisi sotajuonta, johon hän ei pystyisi, ei vaaraa jota hän ei ennakolta aavistaisi. Juliaankin hän tuntui tehneen syvän vaikutuksen. Julia oli päästänyt savukkeensa sammumaan ja kuunteli tarkkana. O’Brien jatkoi:

  »Olette kai kuulleet Veljeskunnan olemassaolosta. Epäilemättä olette luoneet mielessänne oman käsityksenne siitä. Luultavasti olette kuvitelleet, että on kysymyksessä suunnaton maanalainen salaliitto, joka pitää kokouksiaan kellareissa ja kirjoitteli viestejään seiniin, jonka jäsenet tuntevat toisensa salaisen tunnussanan perusteella tai sovitusta kädenliikkeestä. Mitään tällaista ei ole olemassa. Veljeskunnan jäsenillä ei ole mitään keinoa tuntea toisensa. Yksikään heistä ei voi olla tietoinen useammasta kuin hyvin harvasta muusta. Goldstein itse — jos hän saattaisi joutua Ajatuspoliisin käsiin, ei voisi antaa täydellistä jäsenluetteloa eikä mitään muutakaan tietoa, joka voisi päästää kaikkien jäljille Mitään luetteloa ei ole. Veljeskuntaa ei voida pyyhkiä olemattomiin, koska se ei ole tavanmukaisesti järjestynyt yhteisö. Sitä ei ole koossapitämässä mikään muu kuin aate, joka on tuhoamaton. Teillä ei ole oleva tukenanne mitään muuta kuin aate. Toveruutta ette saa, ette minkäänlaista rohkaisua. Ja kun lopulta joudutte kiinni, ette saa mitään apuakaan. Me emme milloinkaan auta jäseniämme. Enintään jos on ehdottomasti pakko saada joku vaikenemaan, voimme joskus toimittaa hänen koppiinsa parranajoterän. Teidän täytyy tottua elämään ilman tuloksia ja ilman tuloksien toivoakaan. Työskentelette jonkin aikaa, joudutte kiinni, tunnustatte ja sitten kuolette. Nämä ovat ainoat tulokset, mitä milloinkaan saavutatte. Ei ole mahdollista, että mitään huomattavaa muutosta tapahtuisi meidän elinaikanamme. Me olemme kuoleman omat. Tulevaisuus on meidän ainoa todellinen elämämme. Kourallisena tomua tai muutamina luunsiruina me olemme siinä mukana. Mutta miten kaukana se tulevaisuus on, sitä emme voi tietää. Siihen voi kulua tuhat vuotta. Tällä hetkellä on mahdollista ainoastaan pala palalta laajentaa terveen järjen aluetta. Emme voi toimia yhdessä. Voimme ainoastaan levittää tietoamme yksilöstä yksilöön, tehdä niin sukupolvi sukupolvelta. Ajatuspoliisin silmien edessä ei ole muuta tietä.»

  Hän vaikeni ja vilkaisi kolmannen kerran rannekelloaan.

  »Nyt teidän alkaa tulla aika lähteä, toveri», hän sanoi Julialle. »Mutta hetkinen, karahvihan on vielä puolillaan.»

  Hän täytti lasit ja kohotti omaansa.

  »Minkä asian hyväksi juomme tämän lasin?» hän kysyi yhä yhtä huomaamattoman ivallisesti. »Ajatuspoliisin ymmällemenonko? Vai Ison Veljen kuoleman? Ihmisyyden? Tulevaisuuden? »

  »Menneisyyden», sanoi Winston.

  »Menneisyys on tärkeämpi», myönsi O’Brien juhlallisesti. He tyhjensivät lasinsa. Hetken kuluttua Julia nousi lähteäkseen. O’Brien otti lipaston kannelta pienen rasian ja ojensi siitä Julialle pienen valkoisen napin ja käski ottaa sen kielelle. Se oli tärkeä seikka: ei sopinut tuoksahtaa viinille, sillä hissinkuljettajat olivat hyvin tarkkoja huomaamaan. Heti kun ovi oli sulkeutunut, O’Brien oli täydellisesti unohtanut Julian olemassaolon. Hän asteli taas hetken edestakaisin ja pysähtyi sitten.

  »Erinäisiä yksityiskohtia täytyy järjestää», hän sanoi. »Kai teillä on jonkinlainen piilopaikka?»

  Winston kuvaili hänelle herra Charringtonin yläkerrassa olevan huoneen.

  »Kelpaa toistaiseksi. Myöhemmin täytyy järjestää jotakin muuta. On välttämätöntä, että piilopaikkaa vaihdetaan usein. Minä lähetän teille Kirjan. Goldsteinin kirjan, ymmärrättekö? Lähetän sen niin pian kuin suinkin. Voi kestää muutamia päiviä, ennen kuin saan käsiini kappaleen. Niin kuin saatatte arvata, niitä ei ole monta. Ajatuspoliisi etsii niitä ja hävittää sitä mukaa kuin ehdimme tuottaa uusia. Mutta sehän ei merkitse mitään, itse kirja on katoamaton. Vaikka ainoakin kappale häviäisi, kykenisimme tekemään uuden miltei sana sanalta samanlaisen. Onko teillä salkku mukana työssä?»

  »Tavallisesti.»

  »Millainen se on?»

  »Musta, kaksi kiinnitinhihnaa, hyvin kulunut.»

  »Musta, kaksi kiinnitinhihnaa, hyvin kulunut... hyvä. Aivan lähipäivinä... en voi sanoa päivää tarkkaan... on jonakin aamuna tehtävienne joukossa yhdessä sanassa kirjoitusvirhe. Pyytäkää toistamaan teksti. Leimaavana päivänä tulette työhön ilman salkkua. Sitten johonkin aikaan päivällä, kadulla, joku koskettaa teitä käsivarteen ja sanoo: ’Olette tainnut hukata salkkunne’. Hän antaa teille salkun, ja siinä on Goldsteinin kirja. Se on palautettava kahden viikon kuluessa.»

  Hetken äänettömyys.

  »Pari minuuttia vielä, niin teidän on lähdettävä. Tapaamme vielä ... jos tapaamme ...»

  Winston kohotti katseensa. »Paikassa, missä ei ole pimeä?» hän sanoi epäröiden.

  O’Brien nyökkäsi osoittamatta mitenkään hämmästyneensä. »Paikassa, missä ei ole pimeätä», hän sanoi kuin käsittäen viittauksen. »Haluatteko vielä sanoa jotakin ennen kuin lähdette? Ilmoittaa jotakin? Kysyä?»

  Winston mietti. Hän ei huomannut olevan enää mitään kysyttävää. Vielä vähemmän hän halusi lausua mitään yleisluontoista puheenpartta. Mutta kaiken sellaisen sijasta, mikä olisi saattanut olla yhteydessä Veljeskuntaan tai 0’Brieniin, hänen mieleensä muistui pimeä makuuhuone, missä hänen äitinsä oli elänyt viimeiset päivänsä, ja sitten pieni huone herra Charringtonin yläkerrassa, lasinen paperinpainin ja teräspiirros ruusupuukehyksessä. Hän sanoi aivan umpimähkään:

  »Oletteko milloinkaan sattunut kuulemaan vanhaa laulua, joka alkaa näin ’Appelsiineja ja sitruunia, niin sanovat Pyhän Clementin kellot’?»

  O’Brien nyökkäsi. Hän lausui juhlallisesti:

  »Appelsiineja ja sitruunia,

  niin sanovat Pyhän Clementin kellot.

  Kolme velkaa olet puupenninkiä,

  niin sanovat Pyhän Martin kellot.

  Sinä milloin maksat velkasi?

  niin sanovat Old Baileyn kellot.

  Kun alan kantaa hedelmää,

  niin sanovat Shoreditchin kellot.»

  »Tehän osasitte viimeisen säkeen!» sanoi Winston.

  »Niin, minä osasin viimeisen säkeen. Ja nyt on aika teidänkin lähteä. Mutta hetki vain ... parasta teidänkin ottaa tällainen nappi.»

  Kun Winston nousi, O’Brien ojensi hänelle kätensä.

  Winstonin koura rusahti hänen voimakkaassa otteessaan. Ovelta Winston vilkaisi taakseen, mutta O’Brien valmistautui jo unohtamaan hänet, odotti vain käsi kaukovarjostimen nappulalla. Kirjoituspöytä vihreine lamppuineen ja täysinäisille asiakirjakoreineen näkyi hänen takanaan. Tapaus oli päättynyt. Muutaman sekunnin kuluttua — ajatteli Winston — O’Brien olisi jälleen uppoutunut keskeytyneeseen tärkeään työhönsä Puolueen hyväksi.

  IX

  Winston oli niin väsynyt, että hän oli kuin hyytelöä. Hyytelö oli juuri oikea sana. Se oli juolahtanut hänen mieleensä aivan itsestään. Tuntui kuin .hänen ruumiinsa ei olisi ainoastaan yhtä pehmeä kuin hillo, vaan yhtä läpikuultavakin. Hän oli miltei varma, että jos kohottaisi kätensä, valo näkyisi sen läpi. Kaikki veri ja kudosnesteet olivat valuneet hänestä ankarassa työn ponnistuksessa, ja jäljellä olivat vain hauraat hermot, luut ja iho. Kaikki aistimukset tuntuivat suurentuneen moninkertaisiksi. Suojapuku kalvoi olkapäitä, katukiveys kirveli jalkoja, pelkkä käden kokoonpuristaminen ja avaaminenkin merkitsi ponnistusta, joka sai nivelet kipeästi narskahtamaan.

  Viiden päivän aikana hän oli työskennellyt yli yhdeksänkymmentä tuntia. Niin olivat Ministeriössä tehneet kaikki muutkin. Nyt oli kaikki ohi, eikä hänellä ollut ennen huomisaamua kerrassaan mitään tekemistä, ei minkäänlaista Puolueen työtä. Saattoi vapaasti kuluttaa kuusi tuntia kätköpaikassaan ja sitten yhdeksän omassa vuoteessaan. Iltapäiväaurinko paistoi lempeästi hänen hitaasti kulkiessaan pitkin likaista katua, joka vei herra Charringtonin myymälään päin. Hän varoi partioita, mutta epämääräisesti hän oli kuitenkin varma, että tänä iltapäivänä ei ollut mitään vaaraa uhkaamassa. Raskas salkku heilahti joka askelella polvea vasten, ja se aivan poltti ihoa. Salkussa oli Kirja. Se oli ollut hänen hallussaan jo kuusi päivää, mutta hän ei ollut vielä avannut sitä, katsellut vain päällisin puolin.

  Vihan Viikon kuudentena päivänä, kaikkien kulkueiden, puheiden, huutojen, laulujen, lippujen, julisteiden, elokuvien, vahakuvien, rummunpärrytysten ja torventoitotuksen, marssin jytinän, tankkien jyrinän, valtavien lentokonemuodostelmien pauhun ja tykkien jylinän jälkeen... niin, kun kaikkea tätä oli kestänyt kuusi päivää, kun suuri huippuhurmio värisi korkeimmillaan ja Euraasiaan kohdistuva yleisviha oli tulistunut sellaiseen mielipuolisuuteen asti, että jos väkijoukko olisi saanut käsiinsä viime päivien kulkueissa näytetyt kaksituhatta euraasialaista sotarikollista, se olisi epäröimättä repinyt heidät kappaleiksi. Ja juuri tänä hetkenä oli ilmoitettu, että Oceania ei sittenkään ollut sodassa Euraasiaa vastaan. Oceania taisteli Itä-Aasiaa vastaan. Euraasia oli Oceanian liittolainen.

  Mitään muutosta ei tietenkään myönnetty tapahtuneeksi. Äärimmäisen yhtäkkiä ja joka paikassa yhtaikaa tuli vain tiedoksi, että Itä-Aasia eikä suinkaan Euraasia oli vihollinen. Winston oli mukana keski-Lontoon mielenosoituksessa juuri silloin kun se tapahtui. Oli yö, ja valonheittimet loivat kaameata loistettaan valkeihin kasvoihin ja punaisiin lippuihin. Tori oli täynnä kansaa, useita tuhansia oli saapuvilla, joukossa tuhatkunta koululasta Vakoojien univormussa. Punaisella verhotulla puhujalavalla seisoi Sisärenkaaseen kuuluva puhuja, pieni, laiha mies, jolla oli suhteettoman pitkät käsivarret ja suuri melkein kalju pää, sen peittona vain harva, hajallaan oleva tukka. Hän piti yleisölle mahtavaa puhetta. Vihasta vääntelehtien hän tarttui toisella kädellään mikrofonin varteen, ja toisella, luisevan käsivarren päässä valtavalta näyttävällä nyrkillään hän huitoi uhkaavasti ilmaa. Kaiuttimet suurensivat hänen äänensä ja muuttivat sen metallinsointiseksi. Se luetteli loputtoman määrän julmuuksia, silpomisia, karkotuksia, ryöstöjä, raiskauksia, vankien kidutuksia, siviiliväestön pommituksia, valhepropagandaa, oikeudenvastaisia hyökkäyksiä ja rikottuja sopimuksia. Oli aivan mahdotonta kuunnella häntä ensin tulematta vakuuttuneeksi ja sitten vihasta sokeaksi. Tämän tästä kuohui väkijoukon raivo yli, ja puhujan ääni hukkui tuhansien kurkuista nousevaan villiin, petomaiseen ulvontaan. Raivokkaimmin kiljuivat lapset. Puhetta oli kestänyt parisenkymmentä minuuttia, kun airut kiiruhti korokkeelle ja paperiliuska lennätettiin puhujan käteen. Hän avasi ja luki sen keskeyttämättä puhettaan. Hänen äänensä ja ilmeensä eivät muuttuneet vähääkään, ei liioin puheen sisältö, mutta yhtäkkiä hänen mainitsemansa nimet muuttuivat. Ei sanaakaan selitykseksi, mutta ymmärtämyksen aalto väreili väkijoukon läpi. Oceania oli sodassa Itä-Aasian kanssa! Nousi hirmuinen hälinä. Liput ja julisteet, joilla tori oli koristettu, olivat kaikki vääriä! Joka toisessa oli väärät kasvot. Sabotaasia! Ilmeistä sabotaasia! Goldsteinin kätyrit olivat olleet liikkeellä! Syntyi aivan kapinallinen välikohtaus: julisteet kiskottiin seinistä, liput revittiin ja riekaleet poljettiin maahan jalkoihin. Nuoret Vakoojat tekivät suorastaan ihmeitä kiivetessään talojen katoille ja katkaistessaan köydet, jotka savupiipuista lähtien kannattelivat viirejä. Mutta parin kolmen minuutin kuluttua oli kaikki ohi. Puhuja mikrofoni yhä kädessä, selkä innosta kumarassa ja vapaa käsi ilmassa jatkoi aina vain puhettaan. Minuutti vielä, ja väkijoukosta räjähti taas petomainen karjahdus. Viha jatkui täsmälleen samalla tavalla kuin tähänkin asti, kohde vain oli vaihtunut.

  Kun Winston muisteli tätä, häneen vaikutti järkyttävimmin se, että puhuja oli vaihtanut puheensa suunnan aivan keskellä lausetta, ilman pienintäkään taukoa, mutta myös rikkomatta lauseen rakennetta. Sillä hetkellä oli Winstonilla kuitenkin muuta tarkkailtavaa. Juuri pahimman epäjärjestyksen aikana, kun julisteita revittiin, muuan mies, jonka kasvoja hän ei nähnyt, oli koskettanut häntä olkapäähän ja sanonut: »Suokaa anteeksi, luulen että hukkasitte salkkunne». Hän otti salkun mieheltä hajamielisesti, sanaakaan sanomatta. Hän tiesi, että kestäisi päiviä, ennen kuin tulisi tilaisuus katsoa sen sisälle. Heti kun mielenosoitus päättyi, hän meni suoraan Totuuden Ministeriöön, vaikka kello lähentelikin jo kahtakymmentäkolmea. Koko muukin henkilökunta oli tehnyt samoin. Kaukovarjostimessa annetut määräykset, että oli tultava paikalleen, olivat tuskin tarpeen.

  Oceania oli siis sodassa Itä-Aasiaa vastaan: Oceania oli aina ollut sodassa Itä-Aasiaa vastaan. Suurin osa viiden viime vuoden kirjallisuutta oli täydelleen vanhentunut. Kaikki tiedoitukset, asiakirjat, sanomalehdet, kirjat, lentokirjaset, elokuvat, ääninauhat, valokuvat... kaikki oli salamannopeasti oikaistava. Vaikka mitään määräystä ei ollut annettu, tiedettiin kansliapäällikköjen päämääränä olevan, että viikon kuluttua ei missään enää olisi olemassa ainoatakaan viittausta Euraasiaa vastaan käytävästä sodasta tai liitosta Itä-Aasian kanssa. Työ oli suunnaton, sitäkin enemmän, kun asiaan liittyvistä tapahtumista ei voitu käyttää niiden oikeita nimiä. Joka ainoa Arkisto-osastoon kuuluva työskenteli kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa saaden vain parin kolmen tunnin hätäisen nukkumisajan. Kellareista tuotiin patjoja ja niitä levitettiin kaikkialle käytäviin. Kanttiinihenkilökunta työnsi vaunuilla pitkin taloa voileipiä ja Voiton kahvia. Joka kerran kun Winston keskeytti työnsä hetkeksi levätäkseen, hän yritti saada pöytänsä tyhjäksi, ja joka kerran kun hän kompuroi takaisin silmäluomet paksuina ja kirvelevinä, uusi ryöppy paperirullia oli peittänyt pöydän kuin lumivyöry haudaten puhekirjoittimen ja vierien lattialle, niin että hänen ensimmäisenä työnään oli papereiden järjestäminen, jotta jäi tilaa työskennelläkin. Pahinta kaikesta oli, että työ oli kaikkea muuta kuin koneellista. Usein riitti, kunhan vain vaihtoi nimet toisiksi, mutta jokainen yksityiskohtainen selostus tapahtumista vaati huolta ja mielikuvitusta. Tarvittiin jo huomattavaa maantieteenkin tuntemusta, jotta olisi voinut siirtää sodan toiselta puolelta maapalloa toiselle.

  Kolmantena päivänä hänen silmiään särki aivan sietämättömästi, ja silmälaseja oli kuivattava aina muutaman minuutin väliajoin. Oli kuin olisi ponnistellut musertavan ylivoimaisessa ruumiillisessa työssä, tehnyt jotakin mistä oli oikeus kieltäytyä, mutta mitä siitä huolimatta pyrki kaikella hermovoimallaan toteuttamaan. Mikäli saattoi muistaa, häntä ei huolettanut se tosiasia, että joka ainoa sana, jonka hän sanoi puhekirjoittimeen, joka piirto, joka lähti hänen mustelyijykynästään, oli harkittu valhe. Yhtä kiihkeästi kuin kuka tahansa koko ministeriössä hänkin pyrki saamaan väärennyksen täydelliseksi. Kuudennen päivän aamuna paperirullien tipahteleminen oli vihdoinkin harvennut. Kokonaiseen puoleen tuntiin ei putkesta tullut mitään; sitten tuli yksi eikä sen jälkeen lainkaan. Kaikkialla hiljeni työ samaan aikaan. Syvä ja — sopii sanoa — salainen huoahdus kävi kautta koko laitoksen. Oli suoritettu urotyö, josta ei milloinkaan voitaisi mainita sanaakaan. Nyt ei kukaan ihmisolento kykenisi asiakirjoilla todistamaan, että koskaan oli käyty sotaa Euraasiaa vastaan. Kello kaksitoistasataa ilmoitettiin odottamatta, että ministeriön koko henkilökunta oli vapaa seuraavaan aamuun saakka. Winston, jolla Kirja yhä oli salkussa ja joka työskennellessään oli pitänyt sitä koko ajan jalkojensa vieressä ja nukkuessaan allaan, meni asuntoonsa, ajeli partansa ja miltei nukahti kylpyyn, vaikka vesi oli tuskin haaleata.

  Miellyttävä tunne jäsenissään hän kiipesi portaat herra Charringtonin yläkertaan. Hän oli väsynyt, mutta ei enää uninen. Hän avasi ikkunan, sytytti pienen öljykeittimen ja pani kahviveden tulelle. Julia saapuisi aivan kohta: mutta Kirja olisi seurana sillä aikaa. Hän istahti nuhruiseen nojatuoliin ja avasi salkun kiinnityshihnat.

  Suuri, musta kirja, kömpelösti sidottu, ei mitään nimeä kannessa. Painatuskin näkyi olevan jokseenkin epätasaista. Lehdet olivat kulmista kuluneet ja kääntyilleet, toiset olivat irtikin, kuin kirja olisi kulkenut monien käsien läpi. Nimilehdelle oli painettu:

  HARVAINVALTAISEN KOLLEKTIVISMIN

  TEORIA JA KÄYTÄNTÖ

  kirjoittanut

  Emmanuel Goldstein

  Winston alkoi lukea:

  I luku:

  Tietämättömyys on voimaa

  Historiallisella ajalla, ja luultavasti uudemman kivikauden loppuvaiheesta lähtien on maailmassa ollut kolmenlaisia ihmisiä: yläluokka, keskiluokka ja alaluokka. On ollut monia erilaisia alajaoituksia, on käytetty lukemattomia eri nimityksiä, ja eri luokkien suhteellinen lukumäärä samoin kuin niiden asenne toisiaan kohtaan on eri aikoina vaihdellut. Mutta yhteiskunnan olennainen rakenne ei ole milloinkaan vaihdellut. Suunnattomien mullistusten ja näennäisesti peruuttamattomien muutoksienkin jälkeen on sama kaava aina osoittautunut voimassaolevaksi, aivan samoin kuin gyroskooppihyrrä aina palaa samaan asentoon, miten sitä siitä yrittääkin työntää pois.