»Ja mitä hyvää siitä sitten on?»

  »Ei mitään, sillä minähän hävitin sen heti. Mutta jos nyt kävisi samalla tavalla, pitäisin todistuskappaleen.»

  »Minä en», sanoi Julia. »Kyllä minä vaaraan valmis olen, mutta vain sellaisen asian takia, jonka vuoksi kannattaa, en vanhan sanomalehdenkappaleen takia. Mitä sinä sillä olisit tehnyt, jos olisit pitänyt sen?»

  »Enpä kai paljon mitään. Mutta se oli todistuskappale. Se olisi voinut herättää epäilystä siellä täällä, mikäli olisin uskaltanut näyttää sitä. Enhän minä kuvittele, että kykenisimme Mäissämme mitään muuttamaan. Mutta niin voi ajatella, että pienet vastarintapesäkkeet siellä täällä — pienet ryhmät — liittyvät yhteen ja vähitellen kasvavat ja myös jättävät jotakin jälkeensä, niin että seuraava sukupolvi voi jatkaa, kun meitä ei enää ole.»

  »Minäpä en välitä seuraavasta sukupolvesta vähääkään, kultaseni. Minä välitän vain meistä.»

  »Sinä olet kapinallinen vain vyötäröstä alaspäin.»

  Tämä oli Julian mielestä loistavan älykästä, ja hän kiersi riemuissaan käsivartensa Winstonin ympärille.

  Puolueen oppirakennelman eri haarautumia kohtaan Julia ei tuntenut pienintäkään mielenkiintoa. Jos Winston alkoi puhua Ingsocin periaatteista, kaksoisajattelusta, menneisyyden muuttuvuudesta ja ehdottoman olevaisen kieltämisestä ja uuskielen sanojen käyttämisestä, Julia heti ikävystyi ja tuli hajamieliseksi. Hän sanoi, ettei sellaista viitsi kuunnella. Tiesihän jokainen, että se oli roskaa, miksi siis sen takia vaivautua? Hän tiesi, milloin oli huudettava hyvä, milloin alas, ja se riitti. Jos Winston halusi jatkaa niistä asioista, Julia teki sen tyhjäksi nukahtamalla. Hän oli niitä, jotka voivat nukahtaa milloin tahansa ja mihin asentoon tahansa. Winston käsitti nyt, miten helppoa on esittää oikeaoppisuutta sellaiselle, joka ei vähääkään käsitä, mitä oikeaoppisuus tarkoittaa. Puolueen maailmankatsomus upposikin menestyksellisimmin niihin ihmisiin, jotka eivät pystyneet sitä käsittämään. Heidät sai uskomaan mitä ilmeisimmän tosiasioiden vääristelyn, koska he eivät koskaan täysin käsittäneet, mitä mielettömyyttä heiltä vaadittiin, eivätkä he tunteneet tarpeeksi harrastusta yleisiin asioihin voidakseen huomata, mitä itse asiassa tapahtui. Ymmärryksen puute pelasti heidät. He nielivät kaiken, ja se minkä he nielivät, ei vahingoittanut heitä, koska se ei jättänyt mitään jälkeä, vaan meni ohi kuin jyvä, joka kulkee linnun ruumiin läpi sulamattomana.

  VI

  Vihdoinkin se oli tapahtunut. Odotettu viesti oli tullut. Winstonista tuntui, että hän oli odottanut tätä koko elämänsä ajan.

  Hän kulki ministeriön pitkässä käytävässä ja oli jokseenkin samassa paikassa, missä Julia oli pistänyt kirjelippunsa hänen käteensä, kun hän huomasi, että joku häntä suurikokoisempi kulki perässä. Takanaolija, kuka hän sitten olikin, yskäisi, ilmeisesti valmistautuen sanomaan jotakin. Winston pysähtyi ja kääntyi. Siellä oli O’Brien.

  Vihdoinkin he olivat kasvokkain. Tuntui kuin Winstonin ainoa ajatus olisi ollut juosta pakoon. Hänen sydämensä jyskytti rajusti. Hänen olisi ollut mahdotonta sanoa mitään, Mutta O’Brien jatkoi samaa tahtia ja laski kätensä ystävällisesti hänen käsivarrelleen, niin että he joutuivat kulkemaan rinnakkain. O’Brien alkoi puhua erikoisen arvokkaan ystävällisellä tavalla, joka erotti hänet useimmista muista Sisärenkaan jäsenistä.

  »Olen odottanut tilaisuutta saada keskustella kanssanne», hän sanoi. »Luin tässä äskettäin »Timesistä» yhden uuskieli-kirjoituksistanne. Taidatte tuntea tieteellistä mielenkiintoa uuskieleen?»

  Winston pystyi taas hallitsemaan äänensä ja ilmeensä.

  »Tuskinpa sitä sentään tieteelliseksi voi sanoa. Harrastelijahan minä vain olen. Eikä se minun alaanikaan ole. Ei minulla ole koskaan ollut mitään tekemistä itse kielen luomisessa.»

  »Mutta kirjoitatte tyylikkäästi», jatkoi O’Brien. »Eikä se ole yksinomaan minun käsitykseni. Juttelin asiasta erään ystävänne kanssa, joka varmasti on asiantuntija, mutta en onnistu muistamaan hänen nimeään juuri tällä hetkellä.»

  Taas Winstonin sydän hypähti tuskallisesti. Tämä ei voinut tarkoittaa ketään muuta kuin Symea. Mutta Symehan ei ollut ainoastaan kuollut, hän oli poistettu, hän oli epähenkilö. Jokainen todettavissa oleva viittaus häneen olisi hengenvaarallinen. 0’Brienin huomautus oli epäilemättä tarkoitettu salamerkiksi. Aiheuttamalla yhteisen ajatusrikoksen hän oh tehnyt heidät rikostovereiksi. He jatkoivat kulkuaan eteenpäin, mutta yhtäkkiä O’Brien pysähtyi. Omituisen aseistariisuvan ystävällisesti, tavalla joka oli hänelle ominainen, hän korjasi silmälasejaan. Sitten hän jatkoi:

  »Oikeastaan piti minun sanoa, että huomasin kirjoituksessanne kaksi sanaa, jotka ovat jääneet pois käytännöstä. Mutta se on tapahtunut aivan äskettäin. Oletteko nähnyt Uuskielen Sanakirjan kymmenettä painosta?»

  »En. Onko se jo valmis? Meillä Arkisto-osastolla käytetään yhä vain yhdeksättä.»

  »Kymmenes ilmestyy luullakseni lähikuukausina. Muutamia ennakkokappaleita on jo liikkeessä. Minullakin on yksi. Se olisi teistä ehkä mielenkiintoinen nähdä?»

  »Erittäin mielenkiintoinen», vastasi Winston heti käsittäen, mihin toinen pyrki.

  »Jotkut uudistukset ovat suorastaan nerokkaita. Luulisin, että etenkin teonsanojen lukumäärän supistaminen miellyttää teitä. Mitähän olisi, jos panisin lähetin tuomaan teille kappaleeni? Minä vain aina unohdan sellaiset asiat. Kenties teille sopisi poiketa hakemaan se asunnostani joskus? Antakaahan olla...»

  He seisoivat aivan kaukovarjostimen edessä. Hajamielisen näköisenä otti O’Brien taskustaan pienen nahkakantisen muistikirjan ja kultaisen mustelyijykynän. Aivan kaukovarjostimen alla, niin että kuka tahansa, joka katseli laitteen toisessa päässä, saattoi lukea, hän kirjoitti osoitteen, repäisi sen irti ja antoi Winstonille.

  »Tavallisesti olen iltaisin kotona», hän sanoi. »Ellen satu olemaan, palvelijani antaa sanakirjan.»

  Hän meni, ja Winston jäi seisomaan pitäen kädessään paperia, jota kerrankin ei ollut pakko salata. Siitä huolimatta hän huolellisesti paino! mieleensä, mitä siihen oli kirjoitettu, ja tipautti paperin muutaman tunnin kuluttua muistireikään muiden hävitettävien paperien joukkoon.

  He olivat keskustelleet enintään pari minuuttia. Tapaus saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Tarkoituksena oli antaa 0’Brienin osoite Winstonin tiedoksi. Se oli välttämätöntä, sillä suoraan kysymättä oli mahdotonta saada tietää, missä joku asui. Ei näet ollut olemassa minkäänlaista osoitehakemistoa. »Jos joskus haluatte tavata minut, olen täällä», niin O’Brien oli sanonut. Kenties sanakirjaankin olisi kätkettynä jokin viesti. Mutta yksi oli varmaa: salaliitto oli olemassa, ja hän oli onnistunut pääsemään sen ulkoreunan tuntumaan.

  Hän tiesi, että hän ennemmin tai myöhemmin noudattaisi 0’Brienin kehoitusta. Ehkä huomenna, ehkä hyvän aikaa viivyteltyään ... siitä hän ei ollut varma. Kysymyksessä oli vain vuosikausia sitten alkaneen kehityksen jatkuminen. Ensimmäisenä askelena oli ollut salainen, tahdoton ajatus. Päiväkirjan aloittaminen oli ollut toinen. Viimeinen askel tapahtuisi Rakkauden Ministeriössä. Hän oli hyväksynyt sen tapahtuvaksi. Loppu sisältyi alkuun. Mutta se pelotti. Tai täsmällisemmin sanoen se oli kuin kuoleman esimakua, aivan kuin nyt jo eläisi hiukan vähemmän. Puhuessaan O’Brienin kanssa, kun sanojen merkitys tunkeutui hänen tajuntaansa, hän oli tuntenut kylmän väristyksen valtaavan koko ruumiinsa. Hänellä oli tunne kuin astuisi haudan kosteuteen, eikä asia näyttänyt paljonkaan kevyemmältä sen vuoksi, että hän oli aina tiennyt haudan olevan valmiina odottamassa.

  VII

  Winston heräsi silmät täynnä kyyneliä. Juha käännähti unissaan häneen päin kuiskaten jotakin sellaista kuin »Mitä nyt?»

  »Näin vain unta..» alkoi Winston, mutta lopetti siihen. Asia oli liian monimutkainen sanoin sanottavaksi. Uni itse ja siihen liittyvä muistikuva oli noussut hänen tajuntaansa pari sekuntia heräämisen jälkeen.

  Hän makasi silmät ummessa ja yhä turtana unen luomassa mielialassa. Se oli valtava, selvä uni, jossa hänen koko elämänsä levittäytyi eteen kuin maisema sateen jälkeen kesäiltana. Kaikki oli tapahtunut lasisen paperinpainimen sisässä, mutta lasikuulan pinta oli ollut taivaankantena, ja sen kuvun sisäpuolella valui kaiken yli kirkas, pehmeä valo, jossa saattoi nähdä määrättömiin etäisyyksiin. Uneen oli myös sisältynyt hänen äitinsä kädenliike, se oli tavallaan täyttänyt sen, sama liike jonka kolmekymmentä vuotta myöhemmin teki juutalaisnainen uutiselokuvassa yrittäessään suojata pikku poikaansa luodeilta ennen kuin helikopteri räjäytti heidät molemmat kappaleiksi.

  »Tiedätkö», hän sanoi, »että tähän hetkeen asti olen uskonut murhanneeni äitini?»

  »Miksi sinä hänet murhasit?» kysyi Julia miltei unissaan.

  »En minä häntä murhannut. En ruumiillisesti.»

  Hän oli unessa muistanut viimeisen vilahduksen äidistään, ja heräämisen hetkellä kaikki sitä ympäröineet pikku tapahtumat olivat palautuneet. Se oli muistikuva, jonka hän oli monien vuosien aikana tietoisesti työntänyt pois tajunnastaan. Hän ei ollut varma, milloin se tapahtui, mutta ei hän silloin ainakaan alle kymmenen vuoden ikäinen ollut, kenties kaksitoistavuotias.

  Hänen isänsä oli kadonnut vähän aikaisemmin; miten paljon aikaisemmin, mahdotonta muistaa. Paremmin hän muisti senaikaiset sekasortoiset olot: tämän tästä tapahtuvien ilmahyökkäysten aiheuttaman pakokauhun, suojautumisen putkiradan asemille, kaikkialla viruvat rojukasat, typerät julisteet katujen kulmissa, samanväristä paitaa käyttävät nuorison yhteenliittymät, suunnattomat jonot leipomoiden edustalla, tämän tästä kuuluvan kaukaisen konekivääritulen — ja ennen kaikkea, että koskaan ei ollut tarpeeksi ruokaa. Hän muisti pitkät iltapäivät, jolloin hän oli muiden poikien kanssa tyhjentämässä jätelaatikoita ja rojukasoja, varastamassa kaalintynkiä ja perunankuoria, joskus leivänkannikoitakin, joista huolellisesti pyyhittiin pois porot. He vahtivat myös kuorma-autoja, jotka määräajoin kuljettivat eläinten rehua ja joista kuoppaisella tiellä joskus varisi öljykakkuja.

  Kun isä oli kadonnut, äiti ei millään tavalla yllättynyt, ei edes pahemmin surrutkaan, hänessä vain tapahtui äkillinen muutos. Äiti näytti tulleen täysin tylsäksi. Winstonistakin oli ilmeistä, että äiti odotti tapahtuvaksi jotakin, minkä täytyi tapahtua. Äiti teki kaikki mitä pitikin, keitti, pesi, parsi, sijasi vuoteet, lakaisi lattian, pyyhki pölyt uunilta. Aina hän teki kaiken hyvin hitaasti ja omituisella tavalla välttäen kaikkia tarpeettomia liikkeitä, hän oli kuin itsestään liikkuva nivelnukke. Äidin kookas, sopusuhtainen ruumis näytti luonnollisella tavalla vaipuvan liikkumattomuuteen. Hän saattoi tuntikausia istua vuoteen reunalla aivan liikahtamatta ja imettää pikkusisarta, hentoa, sairaalloista, vaiteliasta pari-kolmevuotiasta lasta, jolla oli kapeat apinan kasvot. Joskus harvoin äiti veti Winstonin syliinsä ja painoi häntä kauan rintaansa vasten sanomatta mitään. Nuoruudestaan ja itsekkyydestään huolimatta Winston käsitti, että tämä oli jollakin tavoin yhteydessä sen asian kanssa, josta ei malloinkaan puhuttu, mutta joka oli tapahtuva.

  Hän muisti heidän asuntonsa, pimeän, ummehtuneelta tuoksahtavan huoneen, joka oli puolillaan valkealla irtopeitteellä peitettyä vuodetta. Takassa oli kaasuliekki, ruoat pidettiin hyllyllä, ja ulkopuolella oli ruskea, savesta poltettu likajohto, yhteinen useammille asunnoille. Hän muisti miten äidin veistoksellinen vartalo kumartui kaasullekin yli, kun äiti hämmensi jotakin kattilassa. Ennen kaikkea hän muisti alituisen nälkänsä ja kiivaat tappelut ruoka-aikoina. Hän kysellä nalkutti alituiseen, miksi heillä ei ollut enemmän ruokaa, hän kiljui ja pauhasi äidille (hän jopa muisti oman äänensäkin, joka alkoi luonnottoman varhain lähestyä äänenmurrosta ja joskus rämisi aivan kummasti), tai sitten hän ruikutti saadakseen enemmän kuin oman osansa. Äiti oli heti valmis antamaan enemmän. Olihan selvää, että »pojan» oli saatava suurin annos, mutta antoipa hän miten paljon tahansa, Winston vaati aina enemmän. Syötäessä äiti kehoitti häntä olemaan epäitsekäs ja muistamaan, että sairas pikkusisko tarvitsi hänkin ruokaa, mutta ei se auttanut. Kun äiti laski kauhan kädestään, Winston alkoi huutaa kuin raivo, hän yritti riistää äidiltä kattilan ja kauhan, hän yritti pihistää paloja sisarensa lautaselta. Hän tiesi, että molemmat muut nälkiintyivät hänen takiaan, mutta vähät siitä; hänestä jopa oli oikeus tehdä näin. Kiljuva nälkä tuntui antavan oikeuden. Ja aterioiden välillä, aina milloin äidin silmä vältti, hän alati oli varkaissa ruokahyllyn luona.

  Eräänä päivänä jaettiin suklaa-annos. Jakelua ei ollut tapahtunut kuukausiin. Hän muisti vieläkin hyvin, miten pieni tuo kallisarvoinen suklaapalanen oli. Heille kolmelle yhteensä tuli yksi kahden unssin levy. (Siihen aikaan puhuttiin vielä unsseista.) Tietysti se oli jaettava kolmia. Yhtäkkiä Winston huomasi — aivan kuin kuunnellen jonkun muun puhetta — komentavansa, että koko levy oli annettava hänelle. Äiti sanoi, ettei saa olla ahne. Syntyi pitkä mankuminen, johon liittyi huutoa, uikutusta, kyyneleitä, riitaa ja tinkimistä. Hento pikkusisko roikkui molemmin käsin äidistä kuin apinan poikanen ja katseli äidin olkapään yli suurilla, surullisilla lapsensilmillään. Loppujen lopuksi äiti taittoi levystä kolme neljännestä ja antoi Winstonille. Sisar sai yhden neljänneksen. Pikku tyttö otti sen käteensä ja katseli sitä typerän näköisenä, ei kai raukka tiennyt mitä se oli. Winston katseli häntä hetken. Sitten hän yhtäkkiä sieppasi suklaapalan sisareltaan ja juoksi ulos.

  »Winston, Winston!» huusi äiti perään. »Tule takaisin! Anna siskon suklaa takaisin!»

  Winston pysähtyi, mutta ei tullut takaisin. Äiti katseli surullisen näköisenä. Nytkin äiti ajatteli sitä asiaa, vaikka Winston ei tiennyt, mikä se oli, mutta pian se oli tapahtuva. Sisar itki hiljaa; hän käsitti, että häneltä oli riistetty jotakin. Äiti kiersi käsivartensa tytön ympärille ja paino! pienet kasvot rintaansa. Tuossa liikkeessä oli jotakin, joka merkitsi Winstonille sitä, että hänen sisarensa oli kuoleva. Hän kääntyi ja juoksi pois suklaan sulaessa tahmeaksi hänen kädessään.

  Sen jälkeen hän ei enää nähnyt äitiään. Syötyään suklaan hän sentään jollakin tavoin häpesi ja maleksi muutamia tunteja pitkin katuja, kunnes nälkä ajoi takaisin. Äiti oli kadonnut. Sellainen oli jo siihen aikaan tavallista. Mitään muuta ei ollut heidän asunnostaan poissa, vain äiti ja sisar. He eivät olleet ottaneet mukaansa mitään vaatteita, ei edes äidin päällystakkia. Tähän päivään mennessä ei Winston ollut kuitenkaan saanut varmuutta siitä, että hänen äitinsä oli kuollut. Olihan varsin mahdollista, että äiti oli pantu pakkotyöleiriin. Sisar taas oli kai niin kuin Winston itsekin ollut sijoitettuna kodittomien lasten siirtolaan. (Etsintäkeskukseen, niin kuin niitä sanottiin.) Niitä oli sisällissodan takia syntynyt paljon. Saattoihan sisar sitä paitsi olla hänkin pakkotyöleirissä äidin mukana, tai sitten oli hänet vain yksinkertaisesti jätetty jonnekin kuolemaan.

  Winston muisti yhä elävästi unensa, etenkin suojaavan käsivarren, johon unen koko sisältö tuntui mahtuvan. Hän palasi ajatuksissaan takaisin toiseen uneen, jonka oli nähnyt pari kuukautta takaperin. Samoin kuin silloin nuhruisella, valkopeitteisellä vuoteella, äiti istui nyt uponneessa laivassa, syvällä Winstonin alapuolella ja vaipui joka hetki syvemmäksi, mutta katsoi yhä tummenevan veden läpi häneen.

  Hän kertoi Julialle, miten hänen äitinsä oli hävinnyt. Silmiään avaamatta Julia kääntyi mukavampaan asentoon.

  »Sinä taisit olla niihin aikoihin aivan pirunmoinen porsas», hän sanoi. »Lapset ovat sikoja kaikki.»

  »Niin ovat. Mutta koko jutun ydin...»

  Hengityksestä päättäen Julia oli taas nukahtanut. Winston olisi mielellään vielä puhunut äidistään. Kaikesta muistamastaan päätellen hän ei voinut uskoa, että äiti olisi ollut millään tavalla poikkeuksellinen nainen, vielä vähemmän älykäs. Ja kuitenkin liittyi äitiin eräänlainen jalous, puhtaus, vain siitä syystä, että hänen elämän mittapuunsa olivat hänen omiaan. Hänen tunteensa olivat hänen omiaan, eikä mikään ulkopuolinen voinut niitä muuttaa. Hänelle ei olisi voinut sattua, että tehottomaksi jäänyt teko samalla olisi tullut merkityksettömäksi. Jos rakasti jotakuta, rakasti juuri häntä eikä ketään muuta, ja ellei ollut muuta annettavaa, olipa ainakin rakkaus annettavana. Kun suklaa oli mennyt, äiti oli ottanut lapsen syliinsä. Eihän siitä mitään hyötyä ollut, ei se auttanut lainkaan asiaa, ei siitä uutta suklaata herunut, ei se estänyt lapsen eikä hänen omaakaan kuolemaansa, mutta hänestä tuntui vain luonnolliselta, että niin oli tehtävä. Pakolaisnainen veneessä oli hänkin suojannut poikaansa käsivarrellaan, joka ei estänyt luoteja paremmin kuin paperilehti. Puolue oli tehnyt hirmuteon uskottelemalla että mielijohteet ja tunteet eivät merkitse mitään, ja samalla riistämällä ihmisiltä kaiken mahdin aineellisen maailman yli. Milloin vain joutui Puolueen kynsiin, ei merkinnyt mitään, tunsipa niin tai näin, tekipä jotakin tai oli tekemättä. Tapahtui mitä tahansa, kadottava oli, eikä koskaan enää sen jälkeen kuultu ihmisestä eikä hänen teoistaan mitään. Ihminen yksinkertaisesti nostettiin pois historian virrasta. Ja kuitenkin vain kaksi sukupolvea aikaisemmin tämä tällainen ei ollut tuntunut tärkeältä, koskapa silloin ei yritetty muuttaa historiaa. Silloin ohjasi toimintoja yksityinen uskollisuus, jota ei epäilty. Yksityisillä suhteilla, täysin avuttomalla eleellä, syleilyllä, kyynelellä, kuolevan ihmisen sanalla oli oma arvonsa. Prolet — Winstonin täytyi yhtäkkiä muistaa se — olivat jääneet sille asteelle. He eivät olleet uskollisia millekään puolueelle, eivät maalle eivätkä aatteelle, he olivat uskollisia vain toisilleen. Ensi kerran elämässään Winston nyt ei halveksinut proleja tai ajatellut heitä vain toimettomana voimana, joka kenties jonakin päivänä heräisi eloon ja loisi maailman uudestaan. Prolet olivat pysyneet ihmisinä. He eivät olleet kovettuneet sisäisesti. He olivat pysyneet uskollisina alkukantaisille tunteille, joita Winstonin täytyi tietoisesti ponnistellen yrittää oppia uudelleen. Ja näitä ajatellen hän muisti ilman varsinaista asiayhteyttä, miten hän muutama viikko takaperin oli nähnyt poikkimenneen käden kadulla ja potkaissut sen ojaan kuin kalutun kaalinvarren.