»Mikä se on, mitä luulet?» kysyi Julia.

  »Mahtaako olla mikään... tarkoitan, ettei se kai ole tarkoitettu käytettäväksi mihinkään erityiseen. Sen takia minä siitä pidänkin. Se on vain pieni palanen historiaa, jonka he ovat unohtaneet muuttaa. Viesti sadan vuoden takaa. Jospa vain osaisi lukea sitä.»

  »Entä tuo kuva tuossa ...» sanoi Julia nyökäten seinällä olevaa taulua kohden. »Olisikohan sekin sadan vuoden ikäinen?»

  »Enemmänkin. Taitaa olla kahdenkin. Ei sitä varmaan voi tietää. Nykyisin on aivan mahdotonta saada selville, miten vanha mikin on.»

  Julia meni katsomaan tarkemmin.

  »Tuosta se pirun peto pisti esille nenänsä», hän sanoi potkaisten reikään, joka oli suoraan kuvan alla. »Mikä talo tuo oikeastaan on? Minä olen nähnyt sen joskus.»

  »Se on kirkko, tai ainakin on ollut. Pyhän Clementin kirkko, niin sen nimi oli.»

  Taas muistui mieleen herra Charringtonin opettama laulu. Hän lausahti kuin puoliksi koti-ikävää tuntien:

  »Appelsiineja ja sitruunia,

  niin sanovat Pyhän Clementin kellot!»

  Hänen hämmästyksekseen Julia jatkoi heti siihen:

  »Kolme velkaa olet puupenninkiä,

  niin sanovat Pyhän Martin kellot.

  Sinä milloin maksat velkasi?

  niin sanovat Old Baileyn kellot...

  Sen enempää en muista, lopun vain:

  Kun nukut, niin kynttilä palamaan jäähän,

  niin näen sua kirveellä lyödä ma päähän!»

  Kuin tunnussanan molemmat osat! Mutta ’Old Baileyn’ jälkeen täytyi vielä tulla jotakin muuta. Kenties sen voisi vielä kaivaa esille herra Charringtonin muistista, jos sitä sopivalla tavalla käsittelisi.

  »Kuka sen sinulle on opettanut?» kysyi Winston.

  »Isoisäni. Hänellä oli tapana laususkella sitä, kun vielä olin pikku tyttö. Kun hänet haihdutettiin... hävisi hän ainakin... minä olin kahdeksanvuotias... Mikähän se sitruuna oikeastaan on? Appelsiineja minä kyllä olen nähnyt. Ne ovat pyöreitä, keltaisia hedelmiä, ja niissä on paksu nahka.»

  »Kyllä minä sitruunat muistan. Viisikymmenluvulla ne vielä olivat aivan tavallisia. Ne olivat niin happamia, että täytyi irvistää kun maistoi.»

  »Lyönpä vetoa, että taulun takana on luteita», sanoi Julia. »Jonakin päivänä minä otan sen alas ja puhdistan sen. Nyt taitaa olla jo aika vähitellen lähteä. Täytyy pestä maalit pois. Onpa siitäkin vaivansa! Ja lopuksi hangataan huulipuna sinun kasvoistasi.»

  Winston ei vielä noussut muutamaan minuuttiin. Huoneessa alkoi hämärtää. Hän kääntyi valoa kohden ja loikoi katsellen lasista paperinpainintaan. Koralli ei häntä niin loputtomasti innostanut, vaan lasin oma sisusrakenne. Siinä oli niin tavaton syvyys, ja kuitenkin se oli miltei yhtä läpinäkyvä kuin ilma. Oli kuin lasin pinta olisi ollut taivaankansi, joka sulki sisäänsä pienoismaailman. Winstonista tuntui, että hän voisi päästä sen sisälle ja että hän itse asiassa olikin siellä mukanaan mahonkivuode ja ristikkojalkapöytä ja kello ja teräspiirros ja paperinpainin itsekin. Paperinpainin oli se tila, missä hän oli, ja koralli oli Julian ja hänen oma elämänsä kiinnitettynä kristallin sisään, jonkinlaiseen ikuisuuteen sinne.

  V

  Syme oli kadonnut. Tuli vain muuan aamu, eikä häntä ollut työssä. Muutamat typerät ihmiset pohtivat hänen poissaoloaan. Seuraavana päivänä ei kukaan enää maininnut hänestä sanaakaan. Kolmantena Winston pistäytyi Arkisto-osaston eteishalliin vilkaisemaan tiedoitustaulua. Taululla oli painettu luettelo shakkilautakunnan jäsenistä; Syme oli kuulunut siihen. Lista oh täsmälleen saman näköinen kuin ennenkin... mätään ei ollut pyyhitty yli... se oli vain yhtä nimeä lyhyempi. Syme oli lakannut olemasta: häntä ei ollut koskaan ollutkaan.

  Ilma oli hehkuvan kuuma. Monisoppinen ministeriötalo oli ikkunaton. Sen ilmastoiduissa huoneissa säilyi normaali lämpötila, mutta ulkona kiveys aivan kärvensi jalkoja, ja putkiradalla oli löyhkä tungosaikoina kauhistuttava. Vihan Viikon valmistelut olivat täydessä käynnissä, kaikkien ministeriöiden henkilökunnat tekivät ylitöitä. Kulkueita, kokouksia, sotilasparaateja, luentoja, vahakuvanäyttelyltä, elokuvaesityksiä, kaukovarjostinohjelmistoa, kaikkea valmisteltiin kuumeisesti. Kojuja rakennettiin, kuvia pystytettiin, iskulauseita tehtiin, lauluja kirjoitettiin, huhuja levitettiin, valokuvia väärennettiin. Julian yksiköltä Kirjallisuuden Osastolla oli romaanien tuotanto siirretty pois, osasto syöksi maailmalle vain kiihotuskirjasia. Winstonin täytyi tavallisen työnsä lisäksi pitkät ajat joka päivä selata taaksepäin »Timesin» arkistonumeroita ja muuttaa ja kaunistella uutisia, joista tulisi sitaatteja pulleisiin. Myöhään yöhön, kun prole-joukot mellastivat kaduilla, kaupungissa vallitsi oudon kiihkeä tunnelma. Rakettipommeja putoili taajemmin kuin koskaan ennen, ja joskus tapahtui jossakin kaukana suunnattomia räjähdyksiä, joita kukaan ei voinut selittää ja joista kiersi mitä villeimpiä huhuja.

  Uusi sävelmä, josta piti tulla Vihan Viikon nimikkolaulu (sen nimi oli »Vihan Hymni»), oli jo sävelletty, ja kaukovarjostin takoi alituisesti sitä ihmisten päähän. Siinä oli villi, haukkuva rytmi, eikä sitä suoraan sanoen voinut varsinaisesti sanoa musiikiksi, se muistutti pikemminkin vain rummutusta. Kun sadat kurkut ulvoivat sitä marssin tahdissa, se kuului hirvittävältä. Prolet olivat aivan ihastuneet siihen, ja öisillä kaduilla se jo kilpaili yhä vielä suosiossa olevan »Toivottoman haaveen» kanssa. Parsonsin lapset soittelivat sitä joka hetki yötä ja päivää kammalla ja käymäläpaperinpalasella, mikä oli peräti sietämätöntä. Winstonin illat olivat kiireemmät kuin koskaan ennen. Parsonsin järjestämät vapaaehtoisryhmät panivat katuja kuntoon Vihan Viikkoa varten, ompelivat lippuja, maalasivat julisteita, pystyttivät lipputankoja katoille ja virittivät huojuvia köysiä katujen poikki kannattelemaan viiririvejä. Parsons kerskui, että Voiton Talo yksistään käyttäisi neljäsataa metriä lippukangasta. Hän oli elementissään ja onnellinen kuin leivonen. Kuumuus ja raskas ruumiillinen työ tarjosi hänelle mieluisen syyn pitää iltaisin lyhyitä housuja ja avokaulaista paitaa. Hän oli yhtaikaa joka paikassa, työnsi, veti, sahasi, vasaroi, keksi, innostutti kaikkia toverillisilla kehoituksillaan ja kehitti ruumiinsa jokaisesta poimusta loputtoman paljouden kirpeänhajuista hikeä.

  Joka puolelle Lontoota oli yhtäkkiä ilmestynyt uusi juliste. Siinä ei ollut lainkaan tekstiä, se vain kuvasi hirmuista euraasialaista sotilasta, joka oli kolmen-neljän metrin korkuinen, marssi eteenpäin ilmeettömin mongolinkasvoin suunnattomissa saappaissaan alikonekivääri valmiina lonkalla. Joka nurkassa näki julisteen, joka paikassa täytyi katsoa suoraan putken suuhun, joka lähivaikutuksen saavuttamiseksi oli tavattomasti suurennettu ja ammotti suoraan katsojaan. Niitä oli kiinnitetty jokaiseen eheään seinäpintaan, niitä oli jopa runsaammin kuin Ison Veljen kuvia. Prolet, jotka tavallisesti suhtautuivat sotaan tylsän välinpitämättömästi, oli saatu tilapäisen isänmaallisuuden vimmaan hekin. Aivan kuin mukautuakseen yleiseen mielialaan rakettipommit puolestaan olivat surmanneet tavallista enemmän väkeä. Yksi putosi Stepneyssä täpötäyteen elokuvateatteriin, ja raunioihin hautautui useita satoja uhreja. Kaikki lähiseudun asukkaat marssivat pitkänä, laahustavana hautaussaattona, jota kesti tunteja. Se oli todellinen suuttumusmielenosoitus. Toinen pommi putosi avoimelle paikalle, jota käytettiin leikkikenttänä. Muutamia kymmeniä lapsia meni silpuksi. Taas uusia vihaisia mielenosoituksia, Goldsteinin kuva poltettiin julkisesti, satoja uusia julisteita — euraasialaista sotilasta esittäviä — revittiin irti ja paiskattiin rovioon, ja sekasorron aikana ryöstettiin useita kauppaliikkeitä. Sitten kiiti ympäri huhu, että vakoojat ohjasivat rakettipommeja radioaalloilla, ja kun erästä vanhaa pariskuntaa epäiltiin syntyperältään ulkomaalaiseksi, heidän talonsa pistettiin tuleen ja pariskunta menehtyi liekkeihin.

  Milloin Julia ja Winston pääsivät pujahtamaan herra Charringtonin ylähuoneeseen, he makasivat lakanattomassa vuoteessa avoimen ikkunan edessä ja olivat kuumuuden takia koko ajan alasti. Rottaa ei enää näkynyt, mutta luteet olivat lämmössä sanomattomasti lisääntyneet. Mutta eipä se haitannut. Saastaisena tai puhtaana, huone oli heille paratiisi. Heti kun he saapuivat sinne, he sirottivat joka paikkaan salakaupasta ostamaansa pippuria, riisuivat vaatteensa ja rakastivat hien virratessa kummastakin, sitten he nukahtivat ja heräsivät taas todetakseen luteiden jälleen rohkaistuneen ja keskittyvän vastahyökkäykseen.

  Neljä, viisi, kuusi... seitsemän kertaa he olivat kesäkuun aikana yhdessä. Winston oli lakannut juomasta katajanmarjaviinaa. Tuntui kuin hän ei enää kaipaisi sitä. Hän oli lihonut, kohjuhaavauma oli mennyt umpeen jättäen jälkeensä vain ruskean täplän nilkan yläpuolelle, ja aamuyskäkin oli alkanut hellittää. Elämän kulku oli lakannut olemasta sietämätöntä, eikä hänen enää tehnyt mielensä irvistää kaukovarjostimelle ja kirota sille täyttä kurkkua. Nyt kun heillä oli turvallinen piilopaikka, miltei koti, ei tuntunut raskaalta edes sekään, että he saattoivat tavata vain harvoin ja silloinkin olla yhdessä vain muutamia tunteja. Tärkeintä oli, että huone yleensä oli olemassa romukaupan yläkerrassa. Pelkkä tieto, että se oli siellä ja kunnossa, oli miltei samaa kuin jos olisi ollut siellä. Huone oli maailma, menneisyyden uloke, jossa sukupuuttoon kuolleet oliot saattoivat elää. Herra Charrington, niin Winston ajatteli, hänkin oli sukupuuttoon kuollut olento. Winstonilla oli tapana ylös mennessään aina pysähtyä muutamaksi minuutiksi juttelemaan herra Charringtonin kanssa. Vanhus näytti harvoin, tuskin koskaan astuvan ovensa ulkopuolelle, ja asiakkaita hänellä ei juuri käynyt. Kuin aave hän eli ahtaan, pimeän puotinsa ja vielä ahtaamman keittiönsä välillä. Siellä hän valmisti ruokansa, ja siellä hänellä oli kaiken muun kaman joukossa uskomattoman vanha gramofoninsa, johon kuului valtavan suuri torvi. Hän näytti iloitsevan jokaisesta juttelemisen tilaisuudesta. Siellä arvottoman varastonsa keskellä, paksut silmälasit pitkällä nenällään, kumaraharteisena ja samettitakkeineen hän näytti pikemminkin kokeilijalta kuin liikemieheltä. Viileän ihastuneesti hän sormeili romujaan, hyväili porsliinista pullontulppaa, rikkinäisen nuuskarasian maalattua kantta, medaljonkia, jossa oli kauan sitten kuolleen lapsen hiuskihara... milloinkaan hän ei ehdottanut, että Winston ostaisi sen, ainoastaan kehoitti ihailemaan sitä. Keskusteleminen hänen kanssaan oli kuin olisi kuunnellut vanhan soittorasian kilahtelevaa ääntä. Hän oli onnistunut vetämään esille muistonsa komeroista lisää unohtuneiden laulujen säkeitä. Yhdessä kerrottiin neljästäkolmatta mustastarastaasta, yhdessä lehmästä, jonka sarvi oli surkastunut, ja yhdessä Cock Robin raukan kuolemasta. »Muistui juuri mieleen jotakin, joka on teistä varmaankin mielenkiintoista», hän saattoi sanoa anteeksipyytävästi naurahtaen, kun hän alkoi esittää uutta katkelmaa. Mutta laulu kuin laulu, koskaan hän ei muistanut enempää kuin muutamia säkeitä.

  Molemmat rakastavaiset tiesivät — omalla tavallaan, ja aina he myös muistivat — että tätä ei voinut kestää kauan. Joskus tuntui uhkaava kuolema yhtä läheiseltä kuin vuode jossa he makasivat, ja he kietoutuivat toisiinsa epätoivoisen aistillisesti niin kuin tuomittu tarttuu viimeiseen nautintoon silloin kun viime hetkestä puuttuu vielä viisi minuuttia. Mutta oli myös hetkiä, jolloin he eivät eläneet ainoastaan turvallisuuden vaan myös pysyväisyyden tunnelmassa. He tunsivat molemmat, että niin kauan kuin he tosiasiallisesti olivat tässä huoneessa, mitään ikävyyttä ei voinut tapahtua. Tänne pääseminen oli vaikeata ja vaarallista, mutta itse huone oli suojattu pyhäkkö. Oli aivan samanlaista kuin silloin, kun Winston katseli paperinpainimensa sydämeen ja tunsi, että tuon lasisen maailman sisään voisi päästä, ja sinne kun kerran pääsisi, aika pysähtyisi. Usein he yhdessä haaveilivat pakoa. Heidän onnensa kestäisi loputtomasti, ja he jatkaisivat tällä tavalla aina luonnollisen elämänsä loppuun. Tai Katarina kuolisi, ja Winston ja Julia onnistuisivat taitavasti järjestämään niin että pääsisivät naimisiin. Tai he tekisivät yhdessä itsemurhan. Tai katoaisivat, muuttaisivat itsensä tuntemattomiksi, opettelisivat puhumaan samalla tavalla kuin prolet, menisivät työhön tehtaaseen ja kenenkään keksimättä eläisivät jossakin laitakaupungilla. Mieletöntähän se kaikki oli, tiesiväthän he molemmat sen hyvin. Todellisuudessa ei pako ollut mahdollinen. Vain yksi heidän suunnitelmistaan oli toteutettavissa: itsemurha. Mutta siihen he eivät aikoneetkaan turvautua. Roikkuminen päivästä päivään, viikosta viikkoon, tulevaisuutta vailla olevan nykyhetken alituinen venyttäminen, siihen pakotti voittamaton vaisto, aivan kuin keuhkot aina ryhtyvät uuteen hengitysliikkeeseen niin kauan kuin ilmaa on.

  Joskus he keskustelivat jopa kapinaan asettumisesta Puoluetta vastaan, mutta kumpikaan ei osannut sanoa, mikä olisi ensimmäinen askel. Vaikka tarunomainen Veljeskunta olisi olemassakin, oli edessä vaikeus, miten löytäisi pääsyn siihen. Winston kertoi kummallisesta läheisestä suhteesta, joka oli tai ainakin tuntui olevan hänen ja O’Brienin välillä, ja että hänen joskus teki mieli mennä suoraan O’Brienin luo, sanoa olevansa Puolueen vihollinen ja pyytää apua. Kumma kyllä, tämä ei lainkaan tuntunut Juliasta mahdottoman huimapäiseltä ajatukselta. Hän oli tottunut arvostelemaan ihmisiä heidän kasvojensa mukaan, ja hänestä tuntui luonnolliselta, että Winston yhden ainoan katseen perusteella piti 0’Brienia luotettavana. Ja lisäksi hän piti varmana, että jokainen, tai ainakin miltei jokainen, salaa vihasi Puoluetta ja oli valmis rikkomaan sen sääntöjä milloin vain uskalsi. Mutta sitä hän ei uskonut, että olisi olemassa tai edes saattaisi olla mitään laajaa, järjestynyttä vastarintaliikettä. Koko juttu Goldsteinista ja tämän maanalaisesta armeijasta oli hänen mielestään roskaa, jonka Puolue oli keksinyt omien tarkoitusperiensä hyväksi ja joka vaadittiin uskomaan. Lukemattomia kertoja hän oli Puolueen tilaisuuksissa ja välittömissä mielenosoituksissa täyttä kurkkua kiljunut vaatien teloitettavaksi ihmisiä, joiden nimiä hän ei ollut ikinä kuullut ja joiden väitettyjä rikoksia hän ei vähääkään uskonut. Julkisten oikeudenkäyntien kestäessä hän oli ollut Nuorisoliiton riveissä aamusta iltaan oikeuspaikan ympärillä huutamassa »Kuolema kavaltajille!». Kahden Minuutin Vihan aikana hän aina oli muita etevämpi Goldsteinin solvaamisessa. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuka Goldstein oli, ja mitä miehen sanottiin oikeastaan väittävän. Hän oli kasvanut Vallankumouksen jälkeen ja oli aivan liian nuori voidakseen muistaa viisi- ja kuusikymmenlukujen ideologisia taisteluja. Sellainen seikka kuin »riippumaton poliittinen liike» oli hänelle täysin käsittämätön. Kävi miten kävi, Puolue oli voittamaton. Se pysyisi aina, ja se pysyisi aina samana. Sitä vastaan voisi taistella vain olemalla salaisesti tottelematon, tai enintään suorittamalla erillisiä, yksinäisiä väkivallantöitä, niin kuin esimerkiksi tappamalla tai räjäyttämällä jonkun ilmaan.

  Jossakin suhteessa hän oli ankarampi kuin Winston ja vähemmän vastaanottavainen Puolueen propagandalle. Kun Winston kerran jossakin yhteydessä sattui mainitsemaan Euraasiaa vastaan käynnissä olevan sodan, Julia aivan pelästytti hänet sanomalla vain kuivasti, ettei hän uskonut koko sotaa. Joka päivä Lontooseen putoavat rakettipommit olivat luultavasti Oceanian oman hallituksen pommeja, lähetettyjä ilmaan vain »jotta ihmiset pysyisivät peloissaan». Tämä oli ajatus, joka ei milloinkaan ollut juolahtanut Winstonin mieleen. Julia sai Winstonin suorastaan kateelliseksi kertomalla, että Kahden Minuutin Vihan aikana hänen oli suunnattoman vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Mutta Puolueen oppeihin hän suhtautui ainoastaan mikäli ne koskettivat hänen omaa elämäänsä. Hän oli usein valmis hyväksymään virallisen taruston vain sen vuoksi, että ero totuuden ja valheen välillä ei tuntunut hänestä tärkeältä. Hän uskoi esimerkiksi että Puolue oli keksinyt lentokoneet, niin kuin koulussa oli opetettu. (Omilta kouluajoiltaan, viisikymmenluvun lopulta, Winston muisti että helikopteri oli ainoa lentoväline, jonka Puolue oli keksinyt; kymmenisen vuotta myöhemmin sen tilalla oli yleensä lentokone; vielä yksi sukupolvi eteenpäin, niin Puolue oli keksinyt höyrykoneenkin.) Ja kun Winston sanoi, että lentokoneita oli ollut jo ennen hänen syntymäänsä ja kauan ennen koko Vallankumousta, tämä tieto ei ollut Juliasta millään tavalla mielenkiintoinen. Ja mitäpä sillä väliä, kuka lentokoneet oli keksinyt? Yllättävämpää oli Winstonista havaita joistakin Julian huomautuksista, ettei tämä lainkaan muistanut Oceanian muutama vuosi sitten olleen sodassa Itä-Aasian kanssa, kun taas rauha vallitsi Euraasian ja Oceanian välillä. Totta oli, että Julian mielestä koko sota oli huijausta, mutta ilmeisesti hän ei ollut lainkaan huomannut, että vihollisen nimi oli välillä muuttunut. »Ja minä kun luulin, että me olemme aina olleet sodassa Euraasian kanssa», hän sanoi. Se tuntui Winstonista hieman pelottavalta. Lentokoneen keksiminen oli tapahtunut kauan ennen Juhan syntymää, mutta käännekohta sodassa oli ollut vasta neljä vuotta takaperin, jolloin Julia oli jo täysikäinen. Winston väitteli hänen kanssaan siitä asiasta lähes neljännestunnin. Lopulta hänen onnistui pakottaa Julia hämärästi muistamaan, että Itä-Aasia eikä Euraasia oli tosiaankin kerran ollut vihollisena, mutta se ei ollut Juliasta tärkeätä. »Kuka siitä mitään välittää?» hän kysyi kärsimättömästi. »Ainahan meillä on kirottu sota toisensa jälkeen, ja kaikki tietävät kuitenkin, että uutiset ovat pelkkää valhetta kaikki tyynni.»

  Joskus Winston kertoi Arkisto-osastosta ja niistä häpeämättömistä väärennyksistä, jotka olivat hänen työnään. Se ei Juliaa vähääkään kauhistuttanut. Hän ei tuntenut kuilun avautuvan jalkojensa eteen ajatellessaan, että valhe muuttui totuudeksi. Winston kertoi Jonesista, Aaronsonista ja Rutherfordista ja paperista, joka hänellä oli kerran ollut kädessään. Sekään ei paljon vaikuttanut Juliaan. Aluksi hän jopa oli kokonaan käsittämättä asian ydintä.

  »Olivatko he sinun ystäviäsi?» hän kysyi.

  »Eivät. En edes tuntenut heitä. He olivat olleet Sisärenkaan jäseniä. Ja sitä paitsi he olivat paljon vanhempia kuin minä. He kuuluivat siihen aikakauteen, joka oli ennen Vallankumousta. Tunsin heidät vain näöstä.»

  »Mitä sinä sitten heitä suret? Tapetaanhan ihmisiä koko ajan.»

  Winston yritti saada Julian käsittämään.

  »Tämä oli poikkeuksellinen tapaus. Ei ollut kysymys vain siitä, että joku tapettiin. Etkö käsitä, että koko menneisyys, eilispäivästä lähtien, on tosiasiallisesti hävitetty? Jos sitä ylimalkaan on missään jäljellä, niin sitä on vain joissakin kiinteissä kappaleissa, jotka eivät osaa puhua, niin kuin tuo lasimöhkäle tuossa esimerkiksi. Emme enää tiedä kirjallisuuden välityksellä mitään Vallankumouksesta emmekä Vallankumousta edeltäneestä ajasta. Kaikki asiakirjatiedot on joko hävitetty tai väärennetty, joka ainoa kirja on kirjoitettu uudestaan, joka ainoa taulu on maalattu uudestaan, joka ainoa muistopatsas ja katu ja rakennus on saanut uuden nimen, jokainen tosiseikka on muutettu. Ja sitä jatkuu päivä päivältä, minuutti minuutilta. Historia on pysähtynyt. Mitään muuta ei ole jäljellä kuin loppumaton nykyhetki, jossa Puolue on aina oikeassa. Tietysti minä tiedän, että menneisyys on väärennetty, mutta minulle ei koskaan olisi mahdollista todistaa sitä, ei vaikka olen itse suorittanut väärentämisen. Kun teko on tehty, koskaan ei mitään todistuskappaleita ole jäänyt jäljelle. Ainoa todistuskappale on minun omassa mielessäni, enkä voi tosiaankaan varmasti tietää, että kukaan muu ihminen pääsisi jakamaan minun muistini. Ja vain sen ainoan kerran koko elämäni aikana minulla on ollut kädessäni todellinen, aineellinen todiste tapahtuman jälkeen, vuosia sen tapahduttua.