Vähän myöhemmin kaikki kolme vangittiin uudelleen. Oli käynyt ilmi, että he vapauduttuaan olivat sekaantuneet uusiin salajuoniin. Uudessa oikeudenkäynnissä he tunnustivat jälleen kaikki vanhat rikoksensa ja kokonaisen sarjan uusia. Heidät teloitettiin ja heidän kohtalonsa merkittiin Puolueen historiaan varoitukseksi jälkeentuleville. Viisi vuotta sen jälkeen, vuonna 1973, Winston availi asiakirjakääröä, joka juuri oli tipahtanut paineilmaputkesta hänen pöydälleen. Hänen käteensä osui paperiliuska, joka ilmeisesti oli joskus pistetty muiden väliin ja unohtunut sinne. Heti kun hän oli oikaissut sen eteensä, hän käsitti sen merkityksen. Se oli sivun puolisko, joka oli leikattu kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneestä »Timesistä» — sivun yläpää, niin että päiväys oli mukana — ja siinä oli kuva, joka esitti joitakin Puolueen valtuutettuja New Yorkissa. Keskellä ryhmää olivat etualalla Jones, Aaronson ja Rutherford. Heistä ei voinut erehtyä ja heidän nimensäkin oli mainittu kuvan alla olevassa tekstissä.

  Asian ydin oli se, että kaikki kolme olivat kummassakin oikeudenkäynnissä tunnustaneet olleensa juuri sinä päivänä Euraasian alueella. He olivat lentäneet salaiselta, Kanadassa olevalta kentältä kokoukseen, joka pidettiin jossakin Siperiassa. Siellä he olivat neuvotelleet Euraasian pääesikunnan jäsenten kanssa ja kavaltaneet näille tärkeitä sotilassalaisuuksia. Päivämäärä oli jäänyt Winstonin muistiin sen vuoksi, että se sattui olemaan Keskikesän päivä. Juttu oli tietenkin selostettuna lukemattomissa asiakirjoissa. Mutta vain yhden ainoan päätelmän saattoi tästä tehdä: tunnustukset olivat valhetta.

  Eihän se itsessään tietenkään paljastus ollut. Ei Winston silloin enää kuvitellut, että puhdistuksissa poispyyhityt ihmiset olisivat tosiaankin tehneet ne rikokset, joista heitä syytettiin. Mutta tämä oli olennaisesti pätevä todiste. Se oli kappale hävitettyä menneisyyttä, kuin kivettynyt jäännös, joka yhtäkkiä löytyy väärästä kerrostumasta ja kaataa geologisen teorian. Se olisi riittänyt räjäyttämään Puolueen atomeiksi, jos se olisi voitu jollakin tavoin saattaa maailman tietoon ja sen merkitys tehdä tunnetuksi.

  Winston oli heti ryhtynyt työskentelemään. Heti kun hän oli nähnyt kuvan ja käsittänyt sen merkityksen, hän oli peittänyt sen toisella paperilla. Onneksi se oli ollut kaukovarjostimesta katsoen ylösalaisin.

  Hän oli siirtänyt kirjoituslehtiön polvilleen ja työntänyt tuolinsa taaksepäin päästäkseen siten niin etäälle kaukovarjostimesta kuin mahdollista. Kasvojen ilmeettömänä pitäminenhän ei ollut vaikeata, ja vaikka hengityksensäkin sentään sai kutakuinkin hallituksi, sydämen lyöntiä ei millään kyennyt hillitsemään, ja kaukovarjostin oli niin herkkä, että se totesi senkin. Oli kulunut arviolta kymmenisen minuuttia, ja hän pelkäsi koko ajan, että jokin onneton tapahtuma — esimerkiksi odottamaton ilmanvedon hengähdys pöydän yli — paljastaisi hänet. Sitten hän näyttämättä kuvaa kaukovarjostimelle pisti sen muistireikään tuhoutumaan muiden hukkapaperien joukossa. Hetken kuluttua se oli muuttunut tuhkaksi.

  Tämä oli tapahtunut kymmenen, kenties jo yksilöistäkin vuotta takaperin. Tänään hän — luultavasti — olisi halunnut tuon kuvan käsiinsä. Omituista, sellainen seikka, että oli omin sormin pidellyt kuvaa, tuntui vaikuttavan asiaan, vaikka kuva itse samoin kuin sen todistama tapaus oli enää vain muisto. Oliko Puolueen ote menneisyydestä vähemmän voimallinen, hän ajatteli, koska todiste jota ei enää ollut, oli kuitenkin joskus ollut olemassa?

  Mutta tänään kuva ei enää olisi todiste, jos se voisi palautua takaisin tuhkasta. Jo silloin kun Winston oli tehnyt havaintonsa, Oceania ei enää ollut sodassa Euraasiaa vastaan, joten noiden kolmen kuolleen miehen olikin ollut pakko myydä maansa Itä-Aasian asiamiehille. Sen jälkeen oli tapahtunut muitakin muutoksia, pari kolmekin ... Winston ei voinut muistaa, kuinka monta. Oli erittäin luultavaa, että tunnustukset oli kirjoitettu kerta toisensa jälkeen vain uudelleen, kunnes alkuperäisillä tosiasioilla ja päivämäärillä ei enää ollut minkäänlaista merkitystä. Menneisyys ei ainoastaan ollut muuttunut, vaan se muuttui alituisesti yhä edelleenkin. Eniten häntä järkytti, järkytti painajaisunen tavoin se, ettei hän ollut milloinkaan käsittänyt, miksi tuohon suureen huijaukseen oli ryhdytty. Välittömät edut menneisyyden väärentämisestä olivat ilmeiset, mutta äärimmäinen syy oli salaperäisyyden verhoama. Hän otti taas kynänsä ja kirjoitti:

  Käsitän MITEN; en käsitä MIKSI.

  Hän pohti taas niin kuin monta kertaa ennenkin, oliko hän ehkä itse mielipuoli. Kenties hulluus oli vain yksilön alaikäisyyttä, alemmanarvoisuutta. Olihan ollut aika, jolloin hulluuden merkkinä oli pidetty sitä, että uskoi maan kiertävän aurinkoa. Nyt merkitsi hulluutta se, että uskoi menneisyyden olevan muuttumaton. Hän oli ehkä ainoa, joka uskoi näin, ja jos hän oli ainoa, täytyi hänen olla hullu. Mutta hulluuden ajatus ei paljonkaan häntä häirinnyt: kauhistutti vain se, että hän olisi ehkä myös väärässä.

  Hän tarttui taas lasten historiankirjaan. Etusivulla oli Ison Veljen kuva. Hypnottiset silmät katsoivat sieltä vastaan. Oli kuin jokin suuri voima olisi painanut ihmistä — jokin joka tunkeutui sisälle pääkalloon — jyhminyt aivoja, pelottanut luopumaan kaikista uskomuksista, taivuttanut omaan uskoonsa, saanut miltei kieltämään aistiensa olemassaolon. Loppujen lopuksi ilmoittaisi Puolue, että kaksi ynnä kaksi on viisi, ja se olisi pakko uskoa. Johdonmukaisuus vaati, että niinkin vielä sanottaisiin: Puolueen aseman logiikka vaati sitä. Sen filosofiahan ei kieltänyt ainoastaan kokemuksen pätevyyttä, se kielsi sanattomasti myös ulkoisen tosiolevan olemassaolon. Harhaopista harhaantuminen oli tervettä järkeä. Eikä pelottavinta kaikesta ollut, että ihminen surmataan jos hän ajattelee toisin, vaan se, että he myös tällöin olisivat oikeassa. Sillä mistä — kaiken nimessä — mistä tosiaankin tiedämme, että kaksi ynnä kaksi on neljä? Tai että painovoima toimii? Tai että menneisyys on muuttumaton? Jos sekä menneisyys että ulkomaailma olisivat ainoastaan ajatuksissamme, ja ajatus itsessään määräämisvaltamme alainen — mitä sitten?

  Mutta ei! Winstonin rohkeus tuntui yhtäkkiä omasta halustaan voimistuvan. Hänen mieleensä muistuivat O’Brienin kasvot, eivät minkään ilmeisen assosiaation herättäminä, vaan hän tiesi varmemmin kuin ennen, että O’Brien oli hänen puolellaan. Hänhän kirjoittikin päiväkirjaansa O’Brieniä varten — 0’Brienille. Se oli kuin loputon kirje, jota kukaan ei koskaan lukisi, mutta joka oli osoitettu nimenomaiselle henkilölle ja värittyi siitä tosiseikasta.

  Puolue käski hylkäämään omien silmiensä ja korviensa todistuksen. Se oli heidän lopullinen, olennaisin käskynsä. Hänen rohkeutensa laski taas, kun hän ajatteli tuota valtavaa mahtia, joka oli järjestäytynyt häntä vastaan, helppoutta, jolla jokainen Puolueen älyniekka voittaisi hänet väittelyssä, hienoja todisteita, joita hän ei kykenisi kumoamaan, vielä vähemmän niihin vastaamaan. Ja kuitenkin hän oli oikeassa! He olivat väärässä, hän oikeassa. Ilmeistä, mieletöntä, totuutta oli puolustettava. Selviöt ovat totta, siitä on pidettävä kiinni. Kiinteä maailma on olemassa, sen lait eivät muutu. Kivet ovat kovia, vesi on märkää, esineet, joita mikään ei kannata, putoavat maan keskipistettä kohti. Tuntien puhuvansa O’Brienille ja myös esittävänsä tärkeän aksiooman hän kirjoitti:

  Vapaus on vapautta sanoa että kaksi ynnä kaksi on kaksi. Jos se vapaus taataan, kaikki muu seuraa siitä.

  VIII

  Jostakin tulvahti kadulle paahdetun kahvin haju — oikean kahvin, ei Voiton kahvin. Winston pysähtyi tahtomattaankin. Kenties kahden sekunnin ajan hän oli lapsuutensa puoleksi unohtuneessa maailmassa. Sitten ovi paukahti jossakin katkaisten hajun niin töykeästi kuin jos se olisi ollut ääni.

  Winston kulki katukäytävää useita kilometrejä, ja hänen kohjuista haavaumaansa särki. Toisen kerran kolmeen viikkoon hän oli laiminlyönyt illan Yhteiskunnallisessa Keskuksessa: huimapäinen teko, sillä voi olla varma siitä, että Keskuksessa käynneistä pidettiin tarkkaa kirjaa. Puolueen jäsenellä ei periaatteessa ollut lainkaan vapaa-aikaa, eikä hän ollut milloinkaan yksin paitsi vuoteessa. Edellytettiin, että milloin hän ei tehnyt työtä, syönyt tai nukkunut, hän otti osaa johonkin yhteiseen virkistykseen; kaikki mikä viittasi yksinäisyyden etsimiseen, jopa vain yksin käveleminenkin, oli ainakin jonkin verran vaarallista. Uuskielessä oli sitä varten sanakin: omaeloksi sitä sanottiin, ja se tarkoitti yksilöllisyyttä ja erikoisuutta. Mutta kun Winston tänä iltana lähti ministeriöstä, huhtikuisen ilman suloisuus vietteli. Taivas oli lämpimämmän sininen kuin vuosikausiin, ja yhtäkkiä pitkä, meluisa ilta Keskuksessa, väsyttävät, ikävystyttävät kilpailut, katajanmarjaviinalla voideltu kitisevä toveruus, kaikki tuntui sietämättömältä. Kuin päähänpistosta hän oli ollut menemättä asemalle ja lähtenyt kävelemään Lontoon sokkeloihin, ensiksi etelään, sitten itään, sitten taas pohjoiseen, eksyttäytynyt tuntemattomille kaduille tuskin välittäen mihin suuntaan meni.

  Hänhän oli kirjoittanut päiväkirjaansa: »Jos on toivoa, toivo on prole-luokassa.» Ne sanat palautuivat hänen luokseen salaperäisen totuuden toteamuksena ja kosketeltavana mahdottomuutena. Hän oli nyt niissä epämääräisissä, ruskehtavissa köyhäin kaupunginosissa, jotka olivat pohjoiseen ja itään siitä mikä oli kerran ollut Saint Pancrasin rautatieasema. Hän käveli pitkin kivettyä katua, jonka kahden puolen oli kaksikerroksisia taloja, kolhiintuneet ulkokäytävät suoraan kadulle kuin mitkäkin rotanreiät. Siellä täällä kivien lomissa oli likaisia vesilätäköitä. Hämmästyttävä määrä ihmisiä kulkea vilisi edestakaisin pimeissä oviaukoissa ja kapeissa kujanteissa, joita haarautui kummallekin puolelle — raa’an punahuulisia tyttöjä parhaassa kukoistuksessaan, nuorukaisia, jotka metsästelivät tyttöjä, ja pöhöttyneitä, taapertavia eukkoja, jotka osoittivat, minkä näköisiksi tytöt kymmenessä vuodessa muuttuvat, ja vanhoja, laahustavia lautajalkaisia ukkoja ja rääsyisiä, paljasjalkaisia lapsia, jotka leikkivät lätäköissä ja pelmahtivat hajalleen, kun äidit kiljuivat heille. Varmaankin joka neljäs kadulle antava ikkuna oli rikki ja laudoitettu. Tuskin kukaan huomasikaan Winstonia, jotkut vain vilkaisivat varovan uteliaasti hänen ohimennessään. Kaksi jättiläiskokoista vaimoihmistä jutteli erään oven edessä tiilenpunaiset käsivarret ristissä esiliinan päällä. Lähestyessään Winston kuuli katkelman heidän keskustelustaan.

  »Niin, minä sanoin sille akalle, hyvä, minä sanoin sille. Mutta jos olisitte minun sijassani, niin olisitte tehnyt juuri niin. Helppoahan sitä on haukkua, niin minä sanoin, mutta ettepä te olekaan ollut samassa kuin minä, minä sanoin.»

  »Niin, siinäpä se juuri on», sanoi toinen. »Siinä sitä nyt ollaan.»

  Kimakkaääninen keskustelu katkesi yhtäkkiä. Naiset katselivat vihamielisen äänettöminä, kun hän meni ohi. Mutta ei se sittenkään varsinaisesti vihamielisyyttä ollut, vain eräänlaista itsevarjelua, hetkellistä jäykistymistä aivan kuin oudon eläimen kulkiessa ohi. Puolueen virallinen suojapuku ei ollut yleinen näky näillä kaduilla. Olipa suorastaan epäviisasta näyttäytyä näissä paikoissa, ellei ollut varsinaista asiaa. Jos sattuisi tulemaan partioita vastaan, joutuisi kenties pidätetyksi. »Näytä paperisi, toveri! Mitä täällä teet? Milloin lähdit toimestasi? Menetkö tavallisesti tätä tietä kotiin?» Ja niin edespäin. Ei silti, että olisi suorastaan kielletty menemästä kotiin muutakin tietä kuin tavallisesti, mutta riitti huomion kiinnittämiseksi, jos Ajatuspoliisi kuuli siitä.

  Yhtäkkiä koko katu oli liikkeessä. Joka taholta kuului varoitushuutoja. Ihmiset juoksivat sisälle oviaukoista kuin kaniinit. Nuori nainen syöksyi ulos aivan Winstonin editse, sieppasi leikkivän lapsen lätäköstä, kietaisi esiliinansa sen ympäri ja juoksi takaisin. Kaikki tämä tapahtui tuossa tuoksauksessa. Samassa juoksi sivukujasta mies, jolla oli yllään harmonikkamainen musta puku. Hän juoksi Winstonia kohden ja huusi osoittaen taivasta:

  »Puimakone! Katso eteesi, äijä! Nenä maahan! Äkkiä matalaksi!»

  »Puimakone» oli nimitys, jota prolet jostakin syystä käyttivät tarkoittaessaan rakettipommia. Winston heittäytyi heti mahalleen. Prolet olivat miltei aina oikeassa, kun heiltä lähti tällainen varoitus. Heillä tuntui olevan jonkinlainen vaisto, joka ilmoitti heille useita sekunteja etukäteen, milloin raketti oli tulossa, vaikka ne lensivät nopeammin kuin ääni. Winston kiersi käsivartensa päänsä ympäri. Kuului jyrinä, joka tuntui nostavan katukiveyksen ilmaan. Hänen selkäänsä satoi kevyitä esineitä. Noustuaan hän totesi miltei peittyneensä lähimmän ikkunan lasinsirujen alle.

  Hän jatkoi kulkuaan. Pommi oli tuhonnut muutamia taloja parinsadan metrin päässä. Musta savutöyhtö kohosi taivaalle, ja sen alla oli hajonneesta laastista pölähtänyt pilvi. Ihmisiä oli jo kerääntynyt raunioiden ympärille. Kadulla aivan Winstonin edessä oli läjällä murskaantuneita tiiliä ja laastia. Keskellä näkyi kirkas punainen juova. Tullessaan lähemmäksi hän näki, että siinä oli ranteesta katkennut käsi. Veristä tynkää lukuun ottamatta se oli aivan valkoinen, kuin laastista valettu.

  Hän potkaisi käden katuojaan ja kääntyi sitten kulmasta oikealle välttääkseen ihmisjoukkoa. Muutamassa minuutissa hän ehti pois pommin vaikutusalueelta, ja kurjaliston hyörinä jatkui taas kuin mitään ei oksi tapahtunut. Kello läheni kahtakymmentä, ja prole-väestön käyttämät juomamyymälät (»pubit» oli heidän sanontansa niistä) olivat tukehtua asiakkaihin. Alituiseen avautuvista ja sulkeutuvista ryvettyneistä heitto-ovista levisi ulos virtsan, sahajauhojen ja happamen oluen tuoksu. Ulostyöntyvän rakennuksen nurkkauksessa seisoi kolme miestä yhdessä rykelmässä. Keskimmäinen piteli pieneen kokoon taitettua sanomalehteä, jota molemmat muut tutkivat hänen olkapäänsä yli. Vaikka heidän kasvonilmeitään ei vielä erottanut, Winston näki heidän asennostaan, miten innokkaasti he olivat syventyneet asiaan. Ilmeisesti he lukivat jotakin erittäin tärkeätä uutista. Hän oli vain muutaman askelen päässä heistä, kun joukko yhtäkkiä hajaantui. Kaksi miehistä riiteli kiivaasti. Näytti hetken kuin alkaisi tappelu.

  »Etkö sinä saatana voi kuunnella, mitä minä sanon? Minä sanon, ettei yksikään seitsemään päättyvä numero ole voittanut neljääntoista kuukauteen.»

  »Olkoon sitten niin.»

  »Ei se niin vain ole! Kotona minulla on niitä iso kasa paperille kirjoitettuna. Minä merkkaan ne niin tarkkaan kuin kello. Ja sen minä sanon, ettei yksikään numero, joka päättyy seitsemään ...»

  »Niin, mutta seitsemän o n voittanut! Kyllä minä voin vaikka sanoakin sen kirotun numeron. Neloseen tai seitsemäiseen se loppui. Se oli helmikuussa ... helmikuun toisella viikolla.»

  »Äitisi sinun helmikuussa! Minulla on kaikki mustana valkoisella. Ja minä sanon, ettei yksikään numero ...»

  »Antakaa nyt jo olla!» sanoi kolmas mies.

  Arpajaisista siinä keskusteltiin. Päästyään kolmisenkymmenen metrin päähän Winston vilkaisi taakseen. Yhä siellä vain kiivaasti riideltiin. Arpajaiset jokaviikkoisine suunnattomina voittoineen olivat ainoa julkinen tapahtuma, josta prolet välittivät. Taisi olla muutamia miljoonia proleja, joille arpajaiset oli pääasiallinen, ellei suorastaan ainoa syy, minkä takia he viitsivät pysyä hengissä. Se oli heidän ilonsa, heidän mielettömyytensä, heidän lievityslääkkeensä, heidän älyllinen kiihottimensa. Milloin vain arpajaiset olivat kysymyksessä, ihmiset jotka tuskin osasivat lukea ja kirjoittaa, tuntuivat pystyvän mitä monimutkaisimpiin laskutoimituksiin ja hämmästyttävimpiin muistiurotöihin. Oli kokonainen ihmisluokka, joka eli yksinomaan myymällä numerojärjestelmiä, suosituksia ja onneatuottavia amuletteja. Winstonilla ei ollut mitään tekemistä arpajaisten kanssa. Niitä hoiti Yltäkylläisyyden Ministeriö, mutta hän oli huomannut (niin kuin jokainen Puolueen jäsen oli huomannut) että palkinnot olivat suurelta osalta vain kuviteltuja. Vain pienet voitot maksettiin, suurvoitot lankesivat henkilöille joita ei ollut olemassa. Kun Oceanian eri osien välillä ei ollut mitään varsinaista yhdysliikennettä, sen seikan järjestäminen ei tuottanut vaikeuksia.

  Mutta jos oli toivoa, prolet olivat toivo. Siinä oli pysyttävä. Jos sen sai sanoiksi, se kuulosti järkevältä. Kun katseli ohikulkijoita kadulla, se tuntui uskottavaltakin. Nämä kadut viettivät alaspäin. Winstonista tuntui kuin hän olisi ennenkin käynyt täällä ja että vähän matkan päässä pitäisi olla jonkinlainen pääkatu. Edestäpäin kuului huutoa. Katu teki jyrkän käänteen, minkä jälkeen se päättyi portaisiin, jotka veivät alempana olevaan kujanteeseen. Siellä oli muutamia kojukaupustelijoita, jotka myivät lakastuneita vihanneksia. Nyt Winston muisti paikan. Kuja johti pääkadulle, ja seuraavan kulman takana, ei edes viiden minuutin matkan päässä, oli kauppa, josta hän oli ostanut päiväkirjavihkonsa. Ja aivan lähellä olevasta pienestä paperikaupasta hän oli ostanut kynänvarren ja mustepullon.

  Hän pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän. Vastapäisellä puolella kujannetta oli likainen pikku kapakka, jonka ikkunat näyttivät olevan huurteessa, vaikka ne itse asiassa olivat vain pölystä valkoiset. Ylen vanhan näköinen mies, kumarainen mutta jäntevä, harmaat viikset sojossa kuin kravun, työnsi heitto-oven auki ja astui sinne sisään. Winstonin mieleen juolahti, että ukko, joka varmaankin oli kahdeksissakymmenissä, oli Vallankumouksen tapahtuessa ollut jo keski-ikäinen. Hän ja muutamat harvat olivat viimeinen jäljellä oleva yhdysside kadonneeseen kapitalismin maailmaan. Puolueen omassa keskuudessa ei ollut montakaan, jonka käsitykset olisivat kiinteytyneet ennen Vallankumousta. Vanhempi sukupolvi oli enimmäkseen hävitetty viisi- ja kuusikymmenlukujen suurissa puhdistuksissa, ja harvat jäljellä olevat oli pelotettu täydelliseen alistuneisuuteen. Jos ylimalkaan oli elossa ketään, joka saattoi antaa luotettavia tietoja vuosisadan alkupuoliskolla vallinneista oloista, hänen täytyi pakostakin olla prole. Winston muisti yhtäkkiä sen kohdan, jonka hän oli jäljentänyt historianoppikirjasta päiväkirjaansa, ja samassa hän sai mielettömän päähänpiston. Hänpä menisi kapakkaan, hän hieroutuisi ukon tuttavuuteen ja puhuttaisi häntä. Hän sanoisi: »Kertokaahan elämästä siihen aikaan kun olitte vielä poikanen. Millaista siihen aikaan oli? Olivatko asiat silloin paremmin kuin nyt vai huonommin?»