Hän käännähti ympäri. Puhuja oli Syme, hänen ystävänsä, joka työskenteli Tutkimusosastolla. »Ystävä» ei ehkä sentään ollut aivan oikea sana. Eihän nykyisin oltu ystäviä, tovereita ainoastaan. Mutta tovereitakin oli joitakuita, joiden seura oli miellyttävämpää kuin muiden. Syme oli kielimies, uuskielen asiantuntija. Hän kuului siihen suunnattomaan asiantuntijaesikuntaan, joka parhaillaan valmisteli Uuskielen Sanakirjan yhdettätoista painosta. Hän oli piskuinen, hento olento, pienempi kuin Winston. Tukka hänellä oli tumma ja silmät ulkona päästä, samalla kertaa surumieliset ja ivalliset. Kun hän keskusteli jonkun kanssa, ne näyttivät huolellisesti tutkivan toisen kasvoja.

  »Piti vain kysyä, oletko saanut partahöylänteriä?» hän sanoi.

  »En ainuttakaan», vastasi Winston syyllisen nopeasti. »Yrittänyt olen joka paikasta. Ei niitä ole enää.»

  Kaikki kyselivät nykyisin partahöylänteriä. Winstonilla oli totta puhuen itsellään kaksi aivan käyttämätöntä. Ne hän oli huolellisesti hamsteroinut. Niistä oli ollut kova puute jo kuukausia. Aina oli jokin välttämätön käyttöesine, jota Puolueen myymälät eivät voineet tarjota halullisille ostettavaksi. Milloin olivat napit lopussa, milloin parsinlanka, joskus ei kengännauhoja ollut missään. Nykyisin oli partahöylänterien vuoro. Jos niitä yleensä sai käsiinsä, se oli tehtävä enemmän tai vähemmän salakähmäisesti »vapailla» markkinoilla.

  »Yhdellä ja samalla terällä olen ajellut jo kuusi viikkoa», hän lisäsi vilpistellen.

  Jono eteni taas nykäyksen verran. Winston pysähtyi ja kääntyi jälleen Symeen. He ottivat kumpikin rasvaisen metallitarjoimen pinosta jakelupöydän kulmalta.

  »Olitko eilen katsomassa, kun vankeja hirtettiin?» kysyi Syme.

  »Täytyi olla työssä», sanoi Winston välinpitämättömästi. ,>Kai sen elokuvissakin näkee.»

  »Aivan riittämätön korvike», huomautti Syme.

  Hänen pilkallinen katseensa tarkasteli Winstonin kasvoja. »Kyllä minä sinut tunnen», näyttivät hänen silmänsä sanovan. »Näen lävitsesi. Tiedän varsin hyvin, miksi et mennyt katsomaan vankien hirttämistä.» Syme oli älyperäisellä tavalla myrkyllisen oikeaoppinen. Aivan vastenmielisen tyytyväisesti mulkoillen hän saattoi jutella viholliskylien helikopteripommituksista, ajatusrikollisten kuulusteluista ja heidän tunnustuksistaan ja Rakkauden Ministeriön kellareissa suoritetuista teloituksista. Päävaikeutena hänen kanssaan keskustellessa olikin saada hänet houkutelluksi pois sellaisista aiheista ja johdattaa hänet mikäli mahdollista uuskielen teknillisiin kysymyksiin. Sillä alalla hän tosiaankin oli arvovaltainen ja mielenkiintoinen keskustelija. Winston käänsi päätään hieman syrjään välttääkseen hänen suurten, tummien silmiensä tutkivan katseen.

  »Mainiosti suoritettu hirtto tänään», muisteli Syme. »Koko juttu menee mielestäni pilalle, jos jalat sidotaan yhteen. Ainakin minä katselen mielelläni niiden potkimista ja sätkyttelyä. Ja ennen kaikkea loppukohtausta, kun kieli pistää suoraan ulos... sinisenä, aivan kirkkaan sinisenä. Se on se yksityiskohta, joka minua eniten miellyttää.»

  »Seuraava!» kiljui valkoesiliinainen proletaari kauha kädessä.

  Winston ja Syme työnsivät tarjoimensa ristikon alle. Kummallekin tarjoimelle heitettiin säännöstely lounas: peltikipollinen punervan harmaata keittoa, leivänkimpale, neliskulmainen juustonsiru, pikku kortteli Voiton kahvia ilman kermaa ja yksi sakariininappi.

  »Tuolla on pöytä vapaana, tuolla kaukovarjostimen alla», sanoi Syme. »Siepataanpa ginit mennessämme.»

  Gini tarjoiltiin korvattomassa porsliinikupissa. He astelivat väkeä täynnä olevan salin toiselle puolelle ja purkivat tarjoimiensa antimet metallilla päällystetylle pöydälle. Pöydän toiseen päähän joku oli jättänyt keittoläikän ja rasvahtavalta näyttävän kostean tahran, joka lähinnä näytti oksennetulta. Winston tarttui ginikuppiinsa, vetäisi henkeään kootakseen rohkeutta ja kulautti sitten öljynmakuisen aineen alas. Pyyhitty ään kyynelet silmistään hän yhtäkkiä huomasi, että nälkähän tässä oli. Hän alkoi lusikoida suuhunsa keittoa, jossa yleisen pesuvesiluonteen ohella oli havaittavissa punaisesta, huokoisesta aineesta tehtyjä kuutioita, luultavasti jotakin lihavalmistetta. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan ennen kuin he olivat tyhjentäneet puurokipponsa. Winstonista vinoon vasemmalle taakse olevassa pöydässä kuului joku yhtä mittaa puhua pälpättävän kuin käheä ankka. Ääni tunkeutui huoneessa vallitsevan yleishälinän läpi.

  »Miten Sanakirja edistyy?» kysyi Winston korottaen ääntään saadakseen sen kuulumaan metelissä.

  »Hitaasti», vastasi Syme. »Olen parhaillaan adjektiiveissa. Aivan lumoavaa.»

  Heti kun puhe kääntyi uuskieleen, hänen muotonsa riemastui. Hän työnsi puurokipponsa syrjään, otti hellävaroen leipäpalansa toiseen käteen ja juuston toiseen sekä kumartui lähemmäksi pöytää, jotta ei tarvitsisi puhua huutamalla.

  »Yhdestoista painos on lopullinen ja ratkaiseva laitos», hän sanoi. »Kieli saatetaan nyt viimeisteltyyn, lopulliseen muotoonsa... siihen muotoon, joka sillä on sitten, kun kukaan ei puheessakaan käytä mitään muuta. Kun se saatetaan päätökseen, kaikkien ihmisten, sinun esimerkiksi, on opittava se. Tietysti sinä kuvittelet, että uusien sanojen keksiminen on meidän päätehtävämme. Ei sinne päinkään! Me päinvastoin hävitämme sanoja... joukoittain, satoja kerrassaan joka päivä. Me laihdutamme kielen luihin asti. Yhdenteentoista painokseen ei jää yhtään ainoata sanaa, jonka täytyisi jäädä pois käytännöstä ennen vuotta 2050.

  Hän puraisi nälkäisestä leipäänsä ja nielaisi pari suullista. Sitten hän jatkoi esitystään intohimoisen pedanttimaisesti. Hänen tummat kasvonsa olivat tulleet eloisiksi, pilkallinen katse oli kadonnut silmistä, jotka olivat muuttuneet suorastaan unelmoiviksi.

  »Ihanaa, tuo sanojen hävittäminen. Suurin raivaus tehdään tietenkin verbien ja adjektiivien luokassa, mutta substantiiveissakin on sadoittain sellaisia, joista yhtä hyvin voidaan vapautua. Eivät niitä ole ainoastaan synonyymit, vaan myös antonyymit. Mitä kumman virkaa on sellaisilla sanoilla, jotka eivät merkitse mitään muuta kuin toisen sanan vastakohtaa? Sanahan sisältää itsessään oman vastakohtansa. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi sellaista sanaa kuin ’hyvä’. Jos meillä siis on ’hyvä’, mihin tarvitsisimme ’huono’-sanaa? ’Epähyvä’ on aivan yhtä käytännöllinen, käytännöllisempikin, sillä se merkitsee aivan täsmällistä vastakohtaa, jota ’huono’ ei tarkoita. Ja edelleen, jos tarvitsemme voimakkaampaa astetta kuin ’hyvä’, miksi siihen tarvittaisiin kokonainen lauma sellaisia epämääräisiä sanoja kuin ’mainio’ ja ’erinomainen’ ja kaikki muut sellaiset? ’Plushyvä’ vastaa sitä tarkoitusta täydellisesti, ja jos tarvitaan vielä voimallisempaa, meillä on käytettävissämme niin mainio ilmaisin kuin ’kaksoisplushyvä’. Tietysti me nyt jo käytämme noita sanoja nytkin, mutta sanakirjan lopulliseen laitokseen ei jätetä mitään muuta. Loppujen lopuksi peittyy koko hyvyyden, huonouden ja pahuuden käsiteryhmä vain kuudella sanalla ... oikeastaan vain yhdellä ainoalla. Huomaatko, miten tämä on esteettisessäkin mielessä kaunista, Winston? Tietysti se oli alun perin Ison Veljen ajatus», lisäsi Syme kuin asian lopulliseksi korostukseksi.

  Laimea ihastus näyttäikse Winstonin kasvoilla hänen kuullessaan Ison Veljen nimen. Mutta Syme havaitsi heti, että oikea intomieli puuttui.

  »Sinä et pidä uuskieltä sen ansaitsemassa arvossa, Winston», hän sanoi jokseenkin synkästi. »Silloinkin kun kirjoitat sitä, ajattelet vanhakielellä. Olen silloin tällöin lukenut, mitä olet kirjoittanut »Timesiin». Hyviähän ne jutut ovat, mutta käännöstä vain. Sinun sydämesi riippuu kiinni vanhakielessä, kaikissa sen epämääräisyyksissä ja hyödyttömissä vivahteissa. Sinä et käsitä sanojen hävittämisen kauneutta. Etkö tiedä, että uuskieli on ainoa kieli maailmassa, jonka sanasto päivä päivältä pienenee?»

  Eihän Winston sitä tiennyt. Hän hymyili, myötätuntoisesti (niin hän toivoi), mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Syme puraisi taas palan mustaa leipää, pureskeli hetkisen ja jatkoi:

  »Etkö käsitä, että uuskielen ainoana tarkoituksena on ajatusalueen kaventaminen? Ajatusrikokset tulevat lopulta kirjaimellisesti mahdottomiksi, kun ei ole olemassa sanoja niiden ilmentämiseen. Joka ainoa tarpeellinen käsite ilmaistaan täsmällisesti yhdellä ainoalla sanalla, jonka merkitys on tiukasti määrätty ja kaikki sivuvivahteet hävitetty ja unohdettu. Yhdennessätoista painoksessa emme enää ole kaukana siitä päämäärästä. Mutta kehitys jatkuu vielä kauan sen jälkeen kun sinä ja minä jo olemme kuolleet. Joka vuosi on yhä vähemmän ja vähemmän sanoja, ja niin tietoisuuden piirikin yhä pienenee. Eihän nytkään toki ole enää mikään pakko tehdä ajatusrikoksia. On vain kysymys itsekurista, realiteettikontrollista. Mutta lopulta ei tarvita enää edes sitäkään. Vallankumous on saatettu päätökseen, kun kieli on tullut täydelliseksi. Uuskieli on Ingsoc, ja Ingsoc on uuskieli... Oletko muuten tullut ajatelleeksi, Winston, että vuonna 2050 ... viimeistään silloin... ei ole elossa ainoatakaan ihmisolentoa, joka pystyisi ymmärtämään meidän tätäkin keskusteluamme?

  »Paitsi...», yritti Winston epäillen, mutta keskeytti siihen.

  Hänen kielellään oli tulossa: »Paitsi prolet». Mutta hän onnistui hillitsemään itsensä. Hän ei näet ollut varma, olisiko tämä huomautus ollut jollakin tavoin harhaoppinen. Mutta Syme oli aavistanut, mitä hänen mielessään liikkui.

  »Eivät prolet ihmisiä ole», hän lausahti huolettomasti. »Vuonna 2050... luultavasti jo aikaisemminkin, on vanhakielen taito täydellisesti hävinnyt. Kaikki menneisyyden kirjallisuus on hävitetty. Chaucer, Shakespeare, Milton, Byron... kaikki ne ovat jäljellä vain uuskielisessä muodossa, eivät ainoastaan muutettuina joksikin muuksi, vaan tosiasiallisesti muutettuina täsmälleen sen vastakohdaksi, mitä ne ovat olleet. Myös Puolueen kirjallisuus muutetaan. Tunnuslauseetkin muutetaan. Miten voitaisiin sanoa esimerkiksi sellaista kuin että »vapaus on orjuutta», kun koko vapauden käsite on hävitetty? Ajatuksen ilmapiirikin muuttuu toiseksi. Käy itse asiassa niin, että silloin ei edes ole ajatusta, mikäli nyt saatamme käsittää. Oikeaoppisuus ei ole ajattelemista... ei tarvita mitään ajattelemista. Oikeaoppisuus on tajuttomuutta.»

  Varmaankin tuo Syme pian haihdutetaan, ajatteli Winston tuntien yhtäkkiä syvää vakaumuksen varmuutta. Aivan liian älykäs mies. Puolue ei pidä sellaisista. Jonakin päivänä hän häviää. Se on jo kirjoitettu hänen kasvoihinsa.

  Winston oli syönyt leipänsä ja juustonsa. Hän kääntyi tuolillaan puoliksi sivuittain juodakseen kahvinsa. Leikkaavaääninen mies vasemmalla olevassa pöydässä jatkoi säälimättömästi sanatulvaansa. Nuori nainen, luultavasti hänen sihteeriinsä, istui selin Winstoniin ja kuunteli tuntuen innokkaasti yhtyvän kaikkeen, mitä mies sanoi. Winston oli silloin tällöin kuulevinaan nuorekkaan, jollakin hupsulla tavalla naisellisen äänen huomauttelevan: »Minusta te olette niin oikeassa, minä olen niin yhtä mieltä kanssanne.» Mutta toinen ääni ei vaiennut hetkeksikään, ei silloinkaan, kun tyttö sanoi jotakin. Winston tunsi miehen ulkonäöltä, vaikka ei tiennytkään muuta kuin että hän oli jollakin tärkeällä paikalla Kirjallisuuden Osastossa. Mies oli kolmissakymmenissä, ja hänellä oli lihakas kaula ja suuri, liikkuva suu. Hän piti päätään vähän takakenossa ja istui sellaisessa kulmassa, että valo heijastui hänen silmälaseistaan, niin että Winston ei nähnyt silmiä, vaan ainoastaan kaksi tyhjänä kiiltävää pyörylää. Tuntui miltei kauhistuttavalta, kun hänen suustaan tulvehtivasta äänestä oli aivan mahdotonta erottaa ainoatakaan sanaa. Vain kerran Winston onnistui käsittämään sanonnan »Goldsteinismin täydellinen ja lopullinen eliminoiminen», se syöksähti esiin kuin salama ja ikään kuin yhtenä kappaleena, kuin yhteenvalettuna rivinä. Kaikki muu oli pelkkää ääntä, yhtä ainoata kaahatusta. Mutta vaikka ei varsinaisesti kuullutkaan, mitä mies sanoi, ei voinut olla vähintäkään epätietoisuutta hänen esityksensä yleislaadusta. Epäilemättä hän tuomitsi Goldsteinin ia vaati jyrkempiä menetelmiä ajatusrikollisia ja sabotaasintekijöitä vastaan, hän salamoi Euraasian armeijan julmuuksien johdosta, hän ylisti Isoa Veljeä tai Malabarin rintaman sankareita... yhtä samaa kaikki. Mutta siitä saattoi olla varma, että joka sana oli puhtainta oikeaoppisuutta, kirkastettua Ingsocia. Kun Winston siinä katseli miehen silmättömiä kasvoja ja taajassa tahdissa liikkuvaa leukaa,, hänet valtasi omituinen tunne, että tässä ei ollutkaan oikea ihminen, vaan jonkinlainen valeolento. Miehen aivot eivät puhuneet, vaan hänen kurkunpäänsä. Aine, joka syöksyi hänen ruumiistaan esille, oli koostunut sanoista, mutta se ei ollut varsinaisessa mielessä puhetta: se oli tajuttomasti irtipäästettyä ääntä, aivan kuin ankan kaakatusta.

  Syme oli hetkeksi vajonnut äänettömyyteen. Hän piirteli lusikkansa varrella kuvioita pöydälle läikähtäneeseen keittoon. Ääni pärpätti yhä viereisessä pöydässä kuuluen selvästi kaiken hälinän yli. Syme sanoi:

  »Uuskielessä on muuan sana... en tiedä, tunnetko sitä: ankkapuhe. Se tarkoittaa ankan kaakatusta. Mielenkiintoisimpia niistä sanoista, joilla on ristiriitainen merkitys. Jos sitä käytetään vastustajasta, se on loukkaus; milloin se sanotaan jollekulle, jonka kanssa on yhtä mieltä, se on kehumista.»

  Varmaakin varmemmin Syme haihdutetaan, arveli Winston itsekseen. Hän ajatteli sitä tavallaan alakuloisesti, vaikka hyvin tiesikin, että Syme halveksi, miltei vihasi häntä, ja saattoi varsin hyvin ilmiantaa hänet ajatusrikollisena, jos vain ilmenisi jotakin syytä tehdä niin. Symessä oli jotakin hiuksenhienosti nurjaa, harhaantunutta. Hänestä puuttui jotakin: tahdikkuutta, välinpitämättömyyttä, eräänlaista pelastavaa typeryyttä. Harhaoppiseksi häntä ei suinkaan voinut sanoa. Hän uskoi Ingsocin periaatteisiin, hän kunnioitti Isoa Veljeä, hän riemuitsi voitoista, hän vihasi harhaoppisuutta, ei ainoastaan vilpittömästi vaan jollakin tavoin kiihkomielisen innokkaasti, täydellisen tietoisesti, mikä ei ollut soveliasta säädylliselle Puolueen jäsenelle. Mutta hänen ympärillään viihtyi lisäksi aina omanlaatuisensa häpeällisyyden tuoksahdus. Hän sanoi asioita, jotka olisi ollut parempi jättää sanomatta, hän oli lukenut aivan liian paljon kirjoja, hän oleskeli paljon Kastanjapuun Kahvilassa, joka oli maalarien ja soittotaiteilijain pesäpaikka. Ei ollut mitään lakia, ei kirjoittamatontakaan, joka olisi kieltänyt Kastanjapuussa käymisen, mutta paikka oli sittenkin jollakin tavoin pahaenteinen. Puolueen entisillä, huonoon maineeseen joutuneilla johtajilla oli ollut tapana kokoontua siellä ennen kuin heidät lopullisesti puhdistettiin. Kerrottiin, että Goldsteinkin oli joskus nähty siellä, vuosikymmeniä sitten. Ei ollut vaikeata ennustaa, mikä oli oleva Symen kohtalo. Mutta varmaa oli, että jos hän vaikkapa vain kolmen sekunnin ajan tajuaisi Winstonin salaisten ajatusten luonteen, hän heti ilmiantaisi hänet Ajatuspoliisille. Eipä silti, jokainenhan niin tekisi, mutta Syme kuitenkin enemmän kuin kukaan muu. Pelkkä into ja kiihko eivät riittäneet. Oikeaoppisuus oli tajuttomuutta.

  »Kas vain, Parsons tulee», sanoi Syme kohottaen katseensa.

  Hänen äänessään oli sävy, joka tuntui lisäävän: »tuo kirottu hullu». Parsons, Winstonin naapuri Voiton Talossa, hänpä siellä tosiaankin asteli huoneen poikki. Pullea, keskikokoinen mies, jolla oli vaalea tukka ja sammakon kasvot. Jo viidenneljättä iässä hän kasvatti rasvakääryjä niskaansa ja vyötärölleen, mutta silti hän liikkui reippaasti ja poikamaisesta Koko hänen olemuksensa oli kuin pikku poika olisi kasvanut suureksi. Vaikka hänellä olikin yllä säännöstely suojapuku, oli aivan mahdotonta olla kuvittelematta häntä Vakoojien sinisissä housuissa, harmaassa paidassa ja punainen liina kaulassa. Hänet kun vain näki, sai heti mielikuvan lihavista polvista, joissa oli hymykuopat, ja käärittyjen hihojen alta näkyvistä pulleista käsivarsista. Parsons käyttikin erehtymättömästi aina polvihousuja, kun yhteismaiksi tai muu ruumiinkulttuurinen toiminta vähänkin antoi aihetta ja teki sen mahdolliseksi. »Heipä-hei!» hän tervehti toveruksia iloisesti ja istahti pöydän ääreen levittäen samassa ympärilleen voimallisen hien hajun. Hänen punoittavat kasvonsa olivat kauttaaltaan kosteiden helmien peitossa. Hänen hikoilemiskykvnsä oli aivan ihmeellinen. Yhteiskunnallisessa Keskuksessa tiesi aina, milloin hän oli pelannut pöytätennistä, silloin näet mailan varsi oli kostea. Syme oli tällä välin ottanut esiin paperiliuskan, jossa oli pitkä rivi sanoja. Hän tarkasteli sitä mustelyijykynä kädessä.

  »Katsohan tuota, kun tekee työtä lounastunnillakin», sanoi Parsons nyhjäisten Winstonia. »Ahkeruus on ilomme, vai mitä? Mitäpä ukolla siellä oikeastaan on? Kai aivan liian arvokasta minulle, eiköhän vain mahdakin olla. Mutta kuulehan, Smith, minä tässä juuri haeskelin sinua. Se keräysosuus, jonka unohdit antaa...»

  »Mikä keräys se olikaan?» kysyi Winston koneellisesti tunnustellen kupeitaan rahoja etsiäkseen. Osapuilleen neljännes kunkin palkasta oli määrätty vapaaehtoisiin keräyksiin, joita oli niin paljon, että oli vaikeata muistaa niitä kaikkia.

  »Vihan Viikon keräys. Muistathan, talosta-taloon-rahasto. Minä olen meidän korttelin rahastaja. Ponnistusten ponnistus tällä kertaa... siitä tulee pelottavan mahtava näky. Ei ole minun vikani, ellei vanha Voiton Talo ole koko kadun komeimmin liputettu rakennus, usko pois. Kaksi dollariahan sinä lupasit.»

  Winston löysi rahat ja ojensi kaksi ryppyistä, saastaista seteliä, ja Parsons merkitsi erän muistikirjaansa sivistymättömän ihmisen huolellisella käsialalla.

  »Kuulehan, ukkoseni», hän sanoi, »se meidän pikku lurjushan näpsäytti sinua eilen kumipyssyllään. Mutta kyllä hän siitä sitten loittiinsakin sai. Lupasin ottaa koko vehkeen pois, jos hän vielä kerran ...»

  »Sain sen käsityksen, että hän oli kiihtynyt, kun ei päässyt katsomaan hirttämistä», yritti Winston selitellä.

  »Niin... niin, oikeata mielialaahan se tosin osoittaa. Rajuja vintiöitä ne ovat, mutta tarkkoja kakaroita! Eivät ajattele muuta kuin Vakoojia ja sotaa. Tiedätkö, mitä meidän tyttö teki viime lauantaina, kun hänen ryhmänsä oli Berkhamstedin tiellä marssilla? Lirkutti kaksi muuta tyttöä mukaansa, erosi muusta joukosta ja sitten he koko iltapäivän seurailivat aivan outoa miestä. Kaksi tuntia pysyivät hännillä, metsän läpi kulkivat, ja kun sitten vihdoin tulivat Amershamiin, toimittivat äijän partion käsiin »

  »Mistä syystä he niin tekivät?» kysyi Winston miltei nolostuen. Parsons jatkoi voitonriemuisesti: