»Voitko tosiaankin pitää ilmeisenä, että niin voisi tapahtua? Tai näetkö mitään syytä, miksi niin pitäisi olla?»

  »En, minä vain uskon niin. Ja tiedän, että joudutte tappiolle. Maailmassa on jotakin... en tiedä tarkkaan, jokin henki, jokin periaate... jota ette koskaan pysty voittamaan.»

  »Uskotko sinä Jumalaan, Winston?»

  »En.»

  »Mikä siis olisi se periaate, joka voittaa meidät?»

  »En tiedä. Ihmisen henki.»

  »Oletko sitä mieltä, että sinä olet ihminen?»

  »Olen.»

  »Jos olet ihminen, Winston, niin olet viimeinen ihminen. Sinun lajisi on sammunut; me olemme perillisiä. Etkö käsitä, että olet yksin? Sinä olet historian ulkopuolella, sinä et ole olemassa. Ja sinä muka pidät itseäsi moraalisesti meitä etevämpänä, meitä kaikkine valheinemme ja julmuuksinemme?»

  »Niin, minä pidän itseäni etevämpänä.»

  O’Brien ei sanonut mitään. Kaksi muuta ääntä puhui. Hetken kuunneltuaan Winston tunsi toisen niistä omakseen. Se oli ääninauha hänen keskustelustaan 0’Brienin kanssa sinä iltana, jona hän oli liittynyt Veljeskuntaan. Hän kuuli lupaavansa valehdella, varastaa, väärentää, murhata, suosia huumausaineita ja haureutta, levittää sukupuolitauteja, heittää vitriolia lasten silmille. O’Brien teki pienen, kärsimättömän eleen kuin osoittaakseen, että tuo esitys tuskin kannatti. Sitten hän painoi nappia ja ääni vaikeni.

  »Nouse ylös», hän sanoi.

  Siteet olivat irtautuneet. Winston laskeutui lattialle ja nousi horjuen seisomaan.

  »Sinä olet viimeinen ihminen», sanoi O’Brien. »Sinä olet ihmishengen vartija. Saat nähdä itsesi sellaisena kuin olet. Riisu vaatteesi!»

  Winston päästi nuoran, joka piti hänen suojapukuaan kiinni. Vetoketju oli jo kauan sitten kiskaistu rikki. Hän ei voinut muistaa kertaakaan vangitsemisensa jälkeen riisuneensa yhtaikaa kaikkia vaatteitaan. Suojapuvun alla oli muutamia likaisenkellerviä riekaleita, jotka töin tuskin saattoi tuntea alusvaatteiden jäännöksiksi Kun hän päästi ne valahtamaan lattialle, hän huomasi, että huoneen toisessa päässä oli kolmiosainen peili. Hän lähestyi sitä, mutta pysähtyi yhtäkkiä. Häneltä oli tahtomattaankin päässyt huudahdus.

  »Mene, mene vain!» sanoi O’Brien. »Mene sinne sivupeilien väliin. Sinun täytyy nähdä itsesi myös sivulta.»

  Winston pysähtyi sen takia, että hän pelästyi. Kumarainen, harmaa, luurankomainen olento tuli peilissä häntä vastaan. Se oli aivan pelottavan näköinen muutenkin, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän tiesi sen omaksi kuvakseen. Hän meni lähemmäksi peiliä. Olennon kasvot näyttivät venähtäneen eteenpäin, näin oli sen kumaraisuuden vuoksi. Menehtyneet, tyypillisen vangin kasvot, sileä otsa jatkui kaljuksi päälaeksi, koukkunenä ja mukiloidun näköiset poskipäät, ja silmät niiden ympärillä pistävinä ja varuillaanolevina. Poskissa oli arpia ja suu sisäänvetäytynyt. Epäilemättä hänen omat kasvonsa, mutta ne näyttivät muuttuneen enemmän kuin hän oli sisäisesti muuttunut. Ne ilmensivät epäilemättä toisenlaisia tunteita kuin hän todellisuudessa tunsi. Hän oli tullut osittain kaljuksi. Ensin hän luuli tulleensa myös harmaaksi, mutta vain päänahka oli harmaa. Käsiä ja kasvoja lukuunottamatta hänen koko ruumiinsa oli vihreä siihen pitkän ajan kuluessa syöpyneestä liasta. Siellä täällä lian alla näkyi punoittavia arpia, ja nilkassa oli kohjuhaavauma tulehtunut lihaiseksi hyhmäksi, josta nahka kesi. Mutta varsinaisesti häntä sittenkin pelotti laihuutensa. Rintakehä oli kuin luurangon rintakehä. Jalat olivat kutistuneet niin että polvet olivat paksummat kuin reidet. Nyt hän käsitti, mitä O’Brien oli tarkoittanut sivulta näkemisellä. Selkärangan käyryys oli aivan hämmästyttävä. Hennot hartiat olivat etukumarassa, niin että sisäänpainunut rinta ja luiseva kaula tuntuivat taipuvan kallon painosta kaksinkerroin. Häntä olisi voinut luulla jonkin pahan taudin runtelemaksi kuusikymmenvuotiaaksi.

  »Olet joskus ajatellut», sanoi O’Brien, että minun kasvoni ... ja Sisärenkaan jäsenten kasvot... näyttävät vanhoilta ja kuluneilta. Mitä arvelet omistasi?»

  Hän tarttui Winstonia olkapäistä ja pyöräytti hänet ympäri.

  »Katsohan, missä tilassa olet!» hän sanoi. »Katsohan, kuinka saastainen koko pintasi on. Katso likaa varpaittesi välissä. Katso tuota inhottavaa, valuvaa haavaa jalassasi. Tunnetko, että haiset kuin pukki? Olet tainnut lakata huomaamasta sitä. Katsohan, miten olet laihtunut. Etkö näe? Noin, sormeni menee hauislihaksen alitse! Kaulasi mahtuu käteeni kuin porkkana. Tiedätkö, että olet laihtunut kaksikymmentäviisi kiloa siitä lähtien kun jouduit meidän käsiimme? Tukkasi lähtee kourallisittain. Katso!» Hän nykäisi Winstonin päästä hiustupsun. »Avaahan suusi. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista hammasta jäljellä. Montako niitä oli, kun tulit? Ja loputkin tippuvat suustasi. Katsohan!»

  Hän tarttui peukalollaan ja etusormellaan yhteen Winstonin harvoista jäljellä olevista etuhampaista. Pistävä kipu poltti Winstonin leukaa. O’Brien oli vääntänyt irtonaisen hampaan pois juurineen ja heitti sen lattialle.

  »Sinä mätänet elävältä», hän sanoi, »sinä hajoat kappaleiksi. Mikä sinä oikeastaan olet? Likamöhkäle. Käännyhän taas ja katso peiliin. Näetkö, kuka on edessäsi? Viimeinen ihminen. Jos olet ihminen, tuollaista on ihmisyys. No niin, otahan taas vaatteesi.»

  Winston alkoi hitaasti ja kömpelösti pukeutua. Nyt vasta hän huomasi, miten heikko ja hontelo hän oli. Vain yksi ainoa ajatus kiihotti nyt hänen mieltään: hän oli varmaankin ollut täällä paljon kauemmin kuin luulikaan. Vetäessään rääsyjä ylleen hänen täytyi samalla sääliä raunioitunutta ruumistaan. Ennen kuin hän itse huomasikaan, hän oli lysähtänyt pienelle tuolille vuoteen viereen ja purskahtanut itkuun. Hän tajusi rumuutensa, inhottavuutensa, hän oli vain likaisiin alusvaateriekaleihin kääritty luukasa, joka istui ja itki räikeän valkoisessa valaistuksessa. Mutta hän ei kyennyt hillitsemään itseään. O’Brien laski kätensä hänen olkapäälleen miltei lempeästi ja sanoi:

  »Ei tätä iät kaiket kestä. Pääsethän sinä tästä milloin haluat. Kaikki riippuu vain omasta itsestäsi.»

  »Teidän syynne se on!» nyyhkytti Winston. »Te minut tähän tilaan olette saattaneet.»

  »Ei, Winston, sinä itse itsesi tähän tilaan saatoit. Asettautuessasi Puoluetta vastaan sinä mukauduit tähän. Kaikki tämä sisältyi jo ensimmäiseen tekoosi. Ei ole tapahtunut mitään, mitä et olisi tiennyt jo etukäteen.»

  Hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

  »Me olemme piesseet sinua, Winston. Me olemme lannistaneet sinut. Nyt olet nähnyt, minkä näköinen ruumiisi on. Mielesi on täsmälleen samassa tilassa. Enpä luulisi, että sinussa on enää sanottavastikaan ylpeyttä jäljellä. Sinua on potkittu ja piesty ja häväisty, sinä olet kiljunut tuskasta, sinä olet kieritellyt lattialla omassa veressäsi ja oksennuksessasi. Sinä olet ulissut armoa, sinä olet ilmiantanut jokaisen kaikesta. Voitko kuvitella alennustilan vivahdetta, joka ei olisi tullut osaksesi?»

  Winston oli lakannut itkemästä, vaikka kyynelet vielä valuivatkin hänen silmistään. Hän katsoi 0’Brieniin.

  »En ole ilmiantanut Juliaa», hän sanoi.

  O’Brien katsoi häntä miettivästi ja sanoi sitten: »Et. Et olekaan. Se on aivan totta. Et ole ilmiantanut Juliaa.»

  Winstonin sydämen täytti taas kunnioitus O’Brieniä kohtaan, kunnioitus, jota mikään ei näyttänyt pystyvän hävittämään. Miten älykäs, hän ajatteli, miten älykäs hän onkaan! O’Brien ei milloinkaan ollut ymmärtämättä, mitä hänelle sanottiin. Kuka muu tahansa tässä maailmassa olisi heti suoraan sanonut, että Winston oli ilmiantanut Julian. Miksi hänestä ei olisi ollut kidutettaessa kiristetty esiin sitäkin? Hänhän oli sanonut heille kaiken mitä tiesi Juliasta, hänen tapansa, luonteensa, hänen entisen elämänsä; hänhän oli tunnustanut kaikki arkisimmatkin yksityiskohdat, joita oli tapahtunut heidän kohdatessaan toisensa, kaiken mitä hän oli sanonut Julialle ja Julia hänelle, heidän mustasti hankitut ateriansa, heidän huoruutensa, heidän yksinkertaisen, epämääräisen juonittelunsa Puoluetta vastaan ... kaiken, kerta kaikkiaan kaiken. Ja kuitenkin, hän ei ollut ilmiantanut Juliaa siinä mielessä, kuin hän sen sanan käsitti. Hän ei ollut lakannut rakastamasta Juliaa; hänen tunteensa olivat pysyneet samoina. O’Brien käsitti sanoittakin, mitä hän tarkoitti.

  »Sanokaa minulle», sanoi Winston, »milloin minut ammutaan?»

  »Siihen voi vielä kulua aikaa. Sinä olet vaikea tapaus. Mutta älä menetä toivoasi. Kaikki paranee ennemmin tai myöhemmin. Vasta lopuksi sinut ammutaan.»

  IV

  Hän voi jo paljon paremmin. Hän lihoi ja vahvistui päivä päivältä, mikäli nyt oli asianmukaista puhua päivistä.

  Kirkas, valkoinen valo ja humiseva ääni olivat koko ajan samat, koppi vain hiukan mukavampi kuin ne, joissa hän oli ennen ollut. Lautavuoteella oli patja ja tyyny, ja tuolikin hänellä oli millä istua. Hänet oli kylvetetty, ja peseytyäkin hän sai usein. Hänelle annettiin lämmintä pesuvettäkin. Hän oli saanut uudet alusvaatteet ja puhtaan suojapuvun. Hänen kohjuaan oli hoidettu lievittävällä voiteella. Häneltä oli kiskottu hampaiden jätteet suusta, ja hän oli saanut tilalle täydet hammasrivit.

  Oli varmaankin kulunut viikkoja tai kuukausia. Nyt olisi jo ollut mahdollista pitää lukua ajan kulustakin, jos hän olisi tuntenut siihen vähänkin mielenkiintoa sen jälkeen kun hänelle oli ruvettu antamaan ruokaa, niin kuin tuntui, säännöllisin väliajoin. Hän sai, niin hän arveli, kolme ateriaa vuorokauden kuluessa. Joskus hän huomasi miettiä, mahtoikohan hän syödä yöllä vai päivällä. Ruoka oli ihmeen hyvää, lihaa oli joka kolmanneksi ateriaksi. Kerran hän sai savukkeitakin. Tulitikkuja hänellä ei ollut, mutta tuppisuu vartija, joka toi ruokaa, antoi tulta. Kun hän ensi kerran yritti tupakoida, alkoi ylenannattaa, mutta hänpä jatkoi vain, säästi tupakoitaan ja poltti vain puoli savuketta joka aterian jälkeen.

  Hänelle oli annettu valkoinen kivitaulu, jonka kulmaan oli nuoralla sidottu lyijykynänpätkä. Aluksi hän ei yrittänytkään käyttää sitä. Hereilläkin hän oli aivan tylsä. Hän saattoi maata koko ruokavälin liikahtamatta, joskus nukkuen, joskus heräten epämääräisiin muisteloihin, ja oli aivan liian vaivalloista avata silmänsä. Hän oli jo kauan sitten tottunut nukkumaan valo vasten silmiä. Se ei tuntunut vaikuttavan mitään, enintään sen verran että unennäöt olivat yhtenäisempiä. Suurimman osan ajasta hän näkikin unta, ja ne olivat aina onnellisia. Hän oli Kultamaassa, tai sitten hän istui suunnattomien, juhlallisten, päivänpaisteisten raunioiden joukossa äitinsä, Julian ja O’Brienin kanssa. He eivät tehneet mitään, istuivat vain päivänpaisteessa ja keskustelivat rauhanomaisista asioista. Hän näki tavallisesti unta siitä mitä hereillä ajatteli. Hän tuntui menettäneen kykynsä älyllisiin ponnistuksiin, kun tuskakaan ei enää ollut kiihottamassa niihin. Hänen ei ollut ikävä, hän ei halunnut keskustella eikä toivonut mitään ajankuluketta. Yksinään hän halusi olla, ilman pieksemistä ja kuulusteluja, ruokaa vain tarpeeksi.

  Vähitellen hän käytti vähemmän aikaa nukkumiseen, mutta vuoteesta nouseminen ei vieläkään juolahtanut hänen mieleensä. Hän halusi vain maata aivan rauhassa ja tuntea voimiensa lisääntyvän. Hän sormeili, tunnusteli itseään sieltä täältä, yritti olla varma siitä, ettei ainoastaan kuvitellut lihastensa pyöristyvän ja ihonsa pingoittuvan. Vihdoin saattoi pitää kaiken epäilyksen ulkopuolella olevana, että hän lihoi. Reidet olivat jo varmasti paksummat kuin polvet. Sen jälkeen hän alkoi, vastahakoisesti tosin ensin, voimistella säännöllisesti. Pian hän jo käveli kolme kilometriä — askelin mitattuna kopin lattialla — ja hartiatkin alkoivat kohentua. Hän ryhtyi vaivalloisempiin ja monimutkaisempiin ruumiinharjoituksiin. Oli hämmästyttävää ja samalla alentavaa huomata, mihin kaikkeen ei pystynyt. Hän ei kyennyt pääsemään hidasta kävelyä nopeampaan liikkeeseen, ei nostamaan tuolia ojennetulla käsivarrella, ei seisomaan yhdellä jalalla kaatumatta heti. Hän kyykistyi kantapäilleen ja kykeni töin tuskin nousemaan seisomaan, mutta reisiin ja pohkeisiin teki kovin kipeätä. Hän makasi vatsallaan lattialla ja yritti kohottaa ruumiinpainonsa käsiensä varaan. Toivoton yritys, ei noussut senttimetriäkään. Mutta kun kului useita päiviä — ja kun hän oli vielä syönyt erinäisiä aterioita — sekin onnistui. Tuli aika, että hän jaksoi kohottaa kuusi kertaa peräkkäin. Nyt hän alkoi jo ylpeillä ruumiillisesta kunnostaan, jopa tuolloin tällöin kuvitella kasvojensakin tulevan jälleen normaaleiksi. Vain koetellessaan kädellään kaljuaan hän muisti arpiset, tuhoutuneet kasvot, jotka oli nähnyt peilistä.

  Hän alkoi ajatella tarmokkaammin. Hän istahti vuoteelleen, nojasi selkänsä seinään, ja kivitaulu polvilla hän alkoi itsensä määrätietoisen uudelleenkasvattamisen.

  Hän oli antautunut, se täytyi myöntää. Hän käsitti jopa senkin, että jo kauan ennen ratkaisevaa päätöstään hän oli ollut valmis antautumaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli tullut Rakkauden Ministeriön muurien sisäpuolelle — niin, jo niinä minuutteina, jolloin hän ja Julia olivat seisseet avuttomina, kun rautainen ääni saneli kaukovarjostimesta mitä heidän oli tehtävä — hän oli käsittänyt, miten turhaa, miten mahdotonta oli yrittää vastustaa Puolueen mahtia. Nyt hän tiesi, että seitsemän vuoden ajan oli Ajatuspoliisi pitänyt häntä silmällä kuin hyönteistä suurennuslasin alla. Ei ainoatakaan ruumiin toimintaa, ei ääneen sanottua sanaa, jota se ei olisi huomannut, ei ajatusta, johon se ei olisi tunkeutunut. Jopa pieni valkea tomuhiukkanenkin oli huolellisesti pantu takaisin paikalleen hänen päiväkirjansa kulmalle. Hänelle oli esitetty kuultavaksi ääninauhoja, hänelle oli näytetty valokuvia. Jotkut niistä esittivät Juliaa ja häntä itseään. Niin, jopa... Mahdotonta enää taistella Puoluetta vastaan. Ja Puoluehan oli sitä paitsi oikeassa! Täytyi olla niin: miten voisivat kuolemattomat kollektiiviaivot erehtyä? Mihin ulkopuoliseen mittapuuhun se voisi verrata arvostelunaan? Terve järki oli tilastollista. Oli kysymys ainoastaan siitä, että oppisi ajattelemaan niin kuin he ajattelivat. Ainoastaan...!

  Kynä tuntui sormissa paksulta ja epämukavalta. Hän alkoi kirjoittaa ajatuksiaan siinä järjestyksessä kuin ne tulivat mieleen. Aluksi hän kirjoitti suurin, kömpelöin kirjaimin:

  VAPAUS ON ORJUUTTA

  Sitten, miltei aivan heti sen alle:

  KAKSI YNNÄ KAKSI ON VIISI

  Mutta sitten tuli pysähdys. Aivan kuin jotakin arastellen, peläten, hänen mielensä tuntui kieltäytyvän keskittymästä. Hän tiesi tietävänsä, mitä sitten tulisi, mutta kesti hetken ennen kuin hän kykeni palauttamaan sen muistiinsa. Kun hän sitten vihdoin muisti, se tuli esille ainoastaan tietoisesti miettien, ei itsestään. Hän kirjoitti:

  JUMALA ON VALTA

  Hän hyväksyi kaiken. Menneisyys oli muuttuva. Menneisyyttä ei ollut milloinkaan muutettu. Oceania oli sodassa Itä-Aasiaa vastaan. Jones, Aaronson ja Rutherford olivat syypäitä niihin rikoksiin, joista heitä oli syytetty. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt valokuvaa, joka osoittaisi heidän syyttömyytensä. Sitä kuvaa ei ollut milloinkaan ollut olemassa, hän itse oli keksinyt sen. Hän muisti muistamalla päinvastaisia seikkoja, mutta ne olivat vääriä muistikuvia, itsepetoksen tuotteita. Miten helppoa kaikki olikaan! Kun vain alistui, kaikki muu tuli itsestään. Oli kuin olisi uinut vastavirtaan, joka työnsi taaksepäin miten siinä ponnistelikin, ja kuin sitten olisi yhtäkkiä päättänytkin kääntyä ympäri ja uida myötävirtaan yrittämättäkään enää vastaan. Mikään muu ei ollut muuttunut, hänen oma asenteensa ainoastaan: ennalta määrätty asia tapahtui ehdottomasti. Hän tuskin tiesi, miksi oli ruvennut kapinoimaan. Kaikki oli helppoa, paitsi...

  Kaikki saattoi olla totta. Niinsanotut luonnonlait olivat järjettömyyttä. Painolaki oli järjettömyyttä. »Jos haluaisin», niinhän oli O’Brien sanonut, »voisin haipua tästä lattialta kuin saippuakupla.» Winston mietti sitä. »Jos hän ajattelee haipuvansa ja jos minä yhtaikaa ajattelen näkeväni hänen tekevän niin, silloin se tapahtuu.» Yhtäkkiä, niin kuin vedenalaisen hylyn huippu nousee pinnan yläpuolelle, hänen mielessään välähti: »Ei niin todellisuudessa tapahdu. Me vain kuvittelemme. Se on aistiharha.» Mutta hän kukisti heti koko ajatuksen. Virhepäätelmä oli ilmeinen. Se edellytti, että jossakin ulkopuolella on »tosiolevainen» maailma, jossa tapahtuu »tosiolevaista». Miten sellainen maailma voisi olla olemassa? Onko meillä mitään muuta tietoa kuin minkä järkemme meille antaa? Kaikki tapahtuminen tapahtuu meidän mielessämme. Mitä tapahtuu kaikkien mielessä, tapahtuu tosiolevassa maailmassa.

  Virhepäätelmän hylkääminen ei ollut vaikeata, eikä Winston ollut pienimmässäkään vaarassa joutua sen uhriksi. Siitä huolimatta hän käsitti, että sen ei olisi pitänyt milloinkaan saada juolahtaa hänen mieleensä. Ajatusmaailma oli pidettävä sokeana paikkana, milloin vain vaarallinen ajatus tarjoutui. Ajatustapahtuman täytyi olla automaattinen, vaistomainen. Rikospysähdys, niinhän sitä uuskielellä sanottiin.

  Hän alkoi harjoitella rikospysähdystä. Hän ehdotteli itselleen kaikenlaista — »Puolue sanoo, että maa on laakea», »Puolue sanoo, että jää on raskaampaa kuin vesi» — ja harjoitteli olemaan näkemättä tai ymmärtämättä todisteita, jotka puhuivat vastaan. Helppoa se ei ollut. Se vaati ankaraa ajatuskykyä ja valmiutta. Esiinnousevat aritmeettiset kysymykset, esimerkiksi toteamus »kaksi ynnä kaksi on viisi», olivat hänen järkensä tavoittamattomissa. Tarvittiin siis eräänlaista ajatusatletiikkaa, kykyä vaadittaessa suorittaa mitä herkimpiä loogisia heittoja, ja seuraavana hetkenä olla täysin tietämätön karkeimmistakin loogisista erehdyksistä. Typeryys oli aivan yhtä välttämätöntä kuin älykkyys. Se oli yhtä vaikeata saavuttaakin.

  Samaan aikaan toinen puoli hänen ajatuskykyään pohti, miten kauan kestäisi, ennen kuin hänet ammuttaisiin. »Kaikki riippuu sinusta itsestäsi», oli O’Brien sanonut. Mutta Winston tiesi, ettei ollut mitään tietoista tekoa, jolla voisi tuoda sen hetken lähemmäksi. Yhtä hyvin voi siihen olla kymmenen minuuttia kuin kymmenen vuotta. Häntä voitiin pitää vuosikausia yksinäisessä kopissa, hänet voitiin lähettää pakkotyöleiriin, hänet voitiin vapauttaa toistaiseksi, niin kuin joskus tapahtui. Ja oli täysin mahdollista, että ennen kuin hänet ammuttaisiin, vangitsemisen ja kuulustelujen hirmuisuudet käytäisiin vielä uudestaan lävitse. Ainoa mikä oli varmaa, oli se että kuolema ei milloinkaan tullut juuri silloin kun sitä odotti. Tapana oli — tapana, josta ei puhuttu: se vain tiedettiin jollakin tavoin, vaikka siitä ei milloinkaan kuultu mitään — tapana oli että ammuttiin takaapäin: aina takaa ja päähän, varoituksetta. Se tapahtui käytävässä, kopista toiseen siirrettäessä.