Eräänä päivänä — vaikka »eräs päivä» saattaa silti olla väärä sanonta, luultavasti se tapahtui yöllä; siis: kerran ... — hän näki kummallista, autuaallista unta. Hän kulki käytävässä ja odotti luotia päähänsä. Hän tiesi, että se tulisi minä hetkenä tahansa. Kaikki oli järjestyksessä, selvää ja sovitettua. Ei ollut enää epäilyksiä, ei väittelyä, ei tuskaa, ei edes pelkoakaan. Hänen ruumiinsa oli terve ja voimakas. Hän käveli vapautuneesti, tunsi liikunnan iloa, hän tunsi suorastaan kävelevänsä auringonpaisteessa. Hän ei enää ollut Rakkauden Ministeriön kapeissa käytävissä, hän oli suunnattomassa, päivänpaisteisessa, kilometrin levyisessä tilassa, ja hän tunsi kulkevansa siellä lääkkeiden huumaamana. Hän oli Kultamaassa, kulki polkua pitkin kaniinien kaivamalla laitumella. Hän tunsi kevätpehmeän turpeen jalkojensa alla ja suloisen päivänpaisteen kasvoillaan. Metsän reunassa huojuivat jalavat hiljalleen, ja jossakin taempana oli joki, jossa särjet lojuivat vihreässä poukamassa raitojen varjossa.

  Yhtäkkiä hän hätkähti kauhusta. Hiki kihosi hänelle selkään. Hän oli kuullut oman äänensä huutavan:

  »Julia! Julia! Julia, rakkaani! Julia!»

  Hän oli ollut hetken aivan huumaantunut Julian läsnäolosta. Julia ei enää tuntunut olevan hänen luonaan, vaan hänessä itsessään. Oli kuin Julia olisi sulautunut hänen ihonsa kudoksiin. Sinä hetkenä hän rakasti Juliaa enemmän kuin koskaan silloin kun he vielä olivat yhdessä ja vapaina. Ja hän tiesi myös, että Julia yhä eli ja tarvitsi hänen apuaan.

  Hän heittäytyi takaisin vuoteelleen ja yritti koota ajatuksiaan. Mitä hän oli tehnyt? Montako vuotta hän oli tällä heikkouden hetkellä lisännyt orjuuskauteensa?

  Samassa hän kuuli raskaita askeleita ulkoa. Eihän tällainen voinut jäädä rankaisematta. Tietäisiväthän he ainakin nyt, elleivät olleet aikaisemmin tienneet, että hän rikkoi heidän kanssaan tekemänsä sopimuksen. Hän totteli Puoluetta, mutta yhä hän vain vihasi Puoluetta. Menneinä päivinä hän oli kätkenyt harhaoppiset ajatuksensa yhdenmukaisen ulkomuodon alle. Nyt hän oli astunut askelen eteenpäin: hän oli alistunut mielessään, mutta toivonut voivansa säilyttää sisimpänsä koskemattomana. Hän tiesi olevansa väärässä, mutta mieluummin hän olikin väärässä. Sen he ymmärtäisivät... O’Brien ymmärtäisi. Tuo yksi ainoa typerä huuto oli ilmaissut kaiken.

  Taas olisi alettava alusta. Se saattaisi viedä vuosia. Tunnustelemasta päästyäänkin hän tunnusteli kasvojaan ja yritti perehtyä uuteen muotoonsa. Poskissa oli syvät vaot, poskipäät tuntuivat terävinä, nenä oli latistunut. Mutta peiliin katsomisen jälkeen hän oli saanut kokonaan uudet hampaat. Ei ollut helppoa olla tutkimattoman näköinen, kun ei tiennyt, miltä omat kasvot näyttivät. Mutta pelkkä ilmeidensä hallitseminen ei riittänyt. Ensi kerran hän käsitti, että jos halusi säilyttää salaisuuden, se oli kätkettävä itseltäänkin. Täytyi koko ajan tietää, että se oli, mutta siihen asti kuin sitä tarvittiin, ei saanut päästää tietoisuuteensa sitä missään muodossa. Tästedes ei auttanut pelkkä se, että ajatteli oikein; täytyi myös tuntea oikein, uneksiakin oikein. Ja koko ajan oli suljettava vihansa omaan itseensä ja kuin itseensä kuuluvana ja kuitenkin erillään itsestään kuin mikäkin rakkokasvain.

  Jonakin päivänä päätettäisiin, että hänet ammutaan. Mahdotonta tietää, milloin se tapahtuisi, mutta muutama sekunti sitä ennen sen voisi arvata. Takaapäin se aina tapahtui, käytävässä. Kymmenen sekuntia riittäisi. Sinä aikana hänen sisäinen maailmansa ehtisi kääntyä näkyviin. Ja sitten yhtäkkiä, sanaakaan sanomatta, askeltakaan epäröimättä, piirteenkään kasvoissa muuttumatta ... yhtäkkiä naamiointi olisi poissa ja pau! siinä hänen vihansa varastot olisivat. Viha täyttäisi hänet kuin valtava, humiseva liekki. Ja aivan samassa hetkessä pau! tulisi luoti, liian myöhään, tai liian varhain. Hänen aivonsa roiskahtaisivat hajalleen ennen kuin he ehtisivät perua. Harhaoppinen ajatus jäisi rankaisematta, katumatta, se olisi heidän saavuttamattomissaan. He olisivat räjäyttäneet reiän omaan täydellisyyteensä. Kuoleminen heitä vihaten, se oli vapautta.

  Hän ummisti silmänsä. Se oli vaikeampaa omaksua kuin älyllinen kuri. Se oh itsensä alentamista, itsensä silpomista. Oli loiskahdettava likaisimmasta likaisimpaan likaan. Ja mikä siinä oli kauhistuttavinta, ällöttävintä? Hän ajatteli Isoa Veljeä. Suunnattomat kasvot (kun oli tottunut aina näkemään ne julisteissa, ajatteli ne luonnossakin metrin levyisiksi), raskaat, mustat viikset, ja silmät joiden katse seurasi kaikkialle mihin vain meni, tuntuivat itsestään valuvan hänen mieleensä. Mitkä olivat hänen todelliset tunteensa Isoa Veljeä kohtaan?

  Raskaita askeleita kuului käytävästä. Teräsovi avautui helähtäen. O’Brien astui koppiin. Hänen takanaan oli vahakasvoinen upseeri ja mustaunivormuiset vartijat.

  »Nouse ylös!», sanoi O’Brien. »Tule!»

  Winston seisoi hänen edessään. O’Brien tarttui voimakkain käsin hänen olkapäihinsä ja katsoi tiukasti silmiin.

  »Olet ajatellut pettäväsi minut», hän sanoi. »Typerää. Seiso suorempana. Katso minua silmiin!»

  Hetken kuluttua hän jatkoi ystävällisemmin:

  »Sinä edistyt. Älyllisessä puolessa ei enää ole paljonkaan vikaa. Vain tunteesi kieltäytyy edistymästä. Sano, Winston... ja muistakin ettet valehtele: tiedät hyvin, että minä kyllä kykenen valheen paljastamaan... sano, mitkä ovat todelliset tunteesi Isoa Veljeä kohtaan?»

  »Minä vihaan häntä.»

  »Sinä siis vihaat häntä. Hyvä. Siis sinulle on tullut aika astua viimeinen askel. Sinun täytyy rakastaa Isoa Veljeä. Ei riitä että tottelet häntä: sinun on rakastettava häntä.»

  Hän työnsi Winstonia vartijoita kohden.

  »Huone 101», hän sanoi.

  V

  Jokaisessa vankeudessaolonsa vaiheessa Winston oli tiennyt tai ainakin kuvitellut tietävänsä, millä taholla ikkunatonta rakennusta hän oli. Kenties ilmanpaineessa oli pieniä eroja. Ne kopit, joissa vartijat olivat häntä piesseet, olivat olleet maanpinnan alapuolella. O’Brien oli kuulustellut häntä korkealla katonrajassa. Tämä paikka taas oli monta metriä maan alla, niin syvällä kuin oli mahdollista päästä.

  Tämä oli suurempi kuin useimmat niistä kopeista, joissa hän oli ennen ollut. Mutta hän tuskin huomasi ympäristöään. Hän huomasi vain aivan edessään kaksi pientä pöytää, joita kumpaakin peitti vihreä boijikangas. Toinen oli vain metrin parin päässä hänestä, toinen kauempana, lähellä ovea. Hänet oli köytetty tuoliin istualleen, niin tiukkaan ettei edes päätä voinut liikauttaa. Jokin pehmeä piteli takana päästä, niin että oli pakko katsoa suoraan eteenpäin.

  Hän oli hetken yksin. Sitten ovi avautui ja O’Brien astui sisään.

  »Kysyit kerran», sanoi O’Brien, »mitä on huoneessa 101. Sanoin, että tiedät jo vastauksen. Jokainen tietää sen. Se mitä on huoneessa 101, on pahinta maailmassa.»

  Ovi avautui taas. Vartija toi mukanaan jotakin. Se oli tehty metallilangasta, laatikko tai jonkinlainen kori. Hän nosti sen kauempana olevalle pöydälle. O’Brien seisoi niin että Winston ei voinut nähdä, mikä se oli.

  »Pahin maailmassa», jatkoi O’Brien, »vaihtelee yksilöllisesti. Se voi olla elävältä hautaamista tai tulella surmaamista, tai hukuttamista tai seivästämistä. Viisikymmentä muuta kuolemantapaa on valittavissa. On tapauksia, jolloin se saattaa olla vain pieni jokapäiväinen temppu, ei edes kuolettava.»

  Hän oli siirtynyt hiukan syrjemmäksi, niin että Winston näki paremmin esineen, joka oli pöydällä. Se oli pitkänomainen lankahäkki, kannessa kädensija kantamista varten. Etusivuun oli kiinnitetty miekkailunaamiota muistuttava kappale, kovera puoli ulospäin. Vaikka se olikin kolmen, ehkä neljänkin metrin päässä, näkyi että häkki oli pituussuuntaan jaettu kahteen osastoon, ja kummassakin oli joitakin eläimiä. Ne olivat rottia.

  »Sinun tapauksessasi ovat rotat pahin maailmassa», sanoi O’Brien.

  Eräänlainen ennakkovavistus, pelko josta hän ei tiennyt, mihin se kohdistui, oli vilahtanut Winstonin läpi samassa kun hän näki häkin. Mutta nyt häkin päässä olevan naamiomaisen lisäkkeen tarkoitus aivan upposi häneen. Hänen suolensa tuntuivat muuttuvan vedeksi.

  »Ette saa!» hän huusi kimakalla, särkyneellä äänellä. »Ette saa! Se on mahdotonta!»

  »Muistatko ne kauhunhetket, jotka olivat tavallisia nähdessäsi unta?» sanoi O’Brien. »Edessäsi oli pimeyden seinä ja korvissasi ulvoi. Seinän takana oli jotakin kamalaa. Tiesit, että tiesit, mitä se oli, mutta et uskaltanut vetää sitä esille. Rotat siellä toisella puolella olivat.»

  »O’Brien!» sanoi Winston, yrittäen hillitä ääntään. »Tiedättehän, ettei tämä ole välttämätöntä. Mitä haluatte minun tekevän?»

  O’Brien ei antanut suoraa vastausta. Hän puhui opettajamaisesti, tavalla jota hän joskus teeskenteli. Hän katseli miettivästi jonnekin kauas ikään kuin puhuen Winstonin takana olevalle kuulijakunnalle:

  »Tuska itsessään ei aina riitä. On tapauksia, jolloin ihminen kestää tuskaa, jopa kuolemaan asti. Mutta jokaisella on jotakin, mitä hän ei jaksa kestää... jotakin mitä ei voi edes ajatella. Roskeus ja pelkuruus eivät kuulu tähän. Jos putoat korkealta ja tartut köyteen, se ei ole pelkuruutta. Jos nouset veden pintaan täyttääksesi keuhkosi ilmalla, sekään ei ole pelkuruutta. Se on vain vaistoa, jota on mahdotonta olla tottelematta. Sama koskee rottia. Sinun on niitä mahdotonta sietää, et kestä niitä. Rotat ovat painostus, jota et kykene vastustamaan vaikka tahtoisit. Teet mitä sinulta vaaditaan.»

  »Mutta mitä se on, mitä se on? Miten voisin tehdä, ellen tiedä, mitä se on?»

  O’Brien tarttui häkkiin ja toi sen lähempänä olevalle pöydälle. Hän asetti sen varovasti boijiliinalle. Winston kuuli veren humisevan korvissaan. Oli kuin hän olisi istunut äärimmäisessä yksinäisyydessä. Hän oli keskellä suunnatonta, tyhjää tasankoa, laakeaa autiomaata. Aurinko paistoi ja kaikki äänet kuuluivat äärettömän kaukaa. Mutta häkki ja rotat eivät olleet edes kahden metrin päässä. Ne olivat aivan valtavan suuria rottia. Ne olivat siinä iässä, jolloin rotan kuono muuttuu tylpäksi ja tulee kamalimmilleen ja sen turkin harmaus vaihtuu ruskeaksi.

  »Vaikka rotta onkin jyrsijäeläin», jatkoi O’Brien luennoimistaan näkymättömälle kuulijakunnalle, »se on silti lihansyöjä. Senhän tiedät. Olet kuullut, millaisia asioita tämän kaupungin köyhäinkortteleissa tapahtuu. On katuja, joiden varrella naiset eivät uskalla jättää lapsiaan yksin edes viideksi minuutiksi. Rotat kävisivät varmasti käsiksi niihin. Vain hetki, ja lapsi olisi raadeltu luita myöten. Ne ovat aivan uskomattoman älykkäitä huomaamaan, milloin ihminen on avuttomassa tilassa.

  Häkistä kuului kimeää kiljuntaa. Winston oli kuulevinaan sen kovin kaukaa. Rotat tappelivat; ne yrittivät väliseinän läpi toistensa kimppuun. Hän oli kuulevinaan myös syvän epätoivon voihkinan. Sekin tuntui kuuluvan hänen ulkopuoleltaan.

  O’Brien otti häkin käteensä ja painoi siinä jotakin. Kuului terävä kilahdus. Winston riuhtoi epätoivoisesti päästäkseen irti tuolistaan. Se oli toivotonta, jokainen kohta hänen ruumiistaan, pääkin, oli sidottu liikkumattomaksi. O’Brien toi häkin lähemmäksi. Se ei ollut enää metrinkään päässä Winstonin kasvoista.

  »Nyt olen kääntänyt ensimmäisen vivun», sanoi O’Brien. »Käsität kai tämän häkin rakenteen. Naamariaukko sopii juuri sinun päähäsi, niin että rakoa ei jää. Kun sitten painan tätä toista vipua, nuo nälkäiset pedot syöksyvät esille kuin kiväärinluodit. Olethan nähnyt rotan hyppäävän? Ne aivan lentävät suoraan kasvoihisi ja porautuvat niihin. Joskus ne käyvät ensiksi käsiksi silmiin. Joskus ne kaivautuvat poskien lävitse ja syövät kielen.»

  Häkki tuli lähemmäksi, aivan eteen. Winston kuuli kimeitä kiljahduksia, jotka tuntuivat syntyvän ilmassa hänen päänsä päällä. Mutta hän taisteli raivokkaasti kauhuaan vastaan. Ajatella, ajatella, vaikka sekunnin murto-osa enää olisi jäljellä... ajatella vain, se oli hänen ainoa toivonsa. Yhtäkkiä hän tunsi elukoiden inhottavan, ummehtuneen lemun. Häntä alkoi aivan ylivoimaisesti ylenannattaa ja hän meni miltei tajuttomaksi. Kaikki musteni. Hän oli hetken kuin järjetön, kauhusta karjuva eläin. Mutta kesken mustuuden hän onnistui tarttumaan kiinni ajatuksesta. Oli yksi, vain yksi ainoa tapa pelastua. Oli asetettava toinen ihmisolento, toisen ihmisolennon ruumis itsensä ja rottien väliin.

  Naamari oli niin suuri, että siitä ei näkisi mitään muuta. Metallilankaluukku oli enää vain parin vaaksan päässä kasvoista. Rotat tiesivät jo, mitä oli tuleva. Yksi niistä juoksi edestakaisin, yksi, oikea vanha suomuinen isoisä likaviemäreistä, seisoi takajaloillaan pidellen punertavilla etukäpälillään verkosta ja nuuhki ilmaa aivan villinä raivosta. Winston näki selvästi sen viikset ja keltaiset hampaat. Taas valtasi hänet musta kauhu. Hän oli sokea, avuton, järjetön.

  »Tämä oli yleinen rangaistustapa keisarien Kiinassa», saneli O’Brien yhtä opettavasti kuin tähänkin asti.

  Naamari siirtyi taas lähemmäksi Winstonin kasvoja. Metalli koski jo hänen poskeaan. Ja sitten... ei, apua ei ollut, ei, ainoastaan toivoa, pieni pienoinen toivon siru oli jäljellä. Liian myöhään sittenkin ehkä. Mutta hän oli yhtäkkiä ymmärtänyt, että koko maailmassa oli vain yksi ainoa henkilö, joka voisi siirtää rangaistuksen häneltä pois... vain yksi ainoa ihmisruumis, joka kelpasi heitettäväksi hänen ja rottien väliin. Hän huusi kiihkeästi, rajusti, huusi huutamistaan:

  »Tehkää se Julialle! Tehkää se Julialle! Ei minulle! Julialle! En välitä vähääkään, mitä hänelle tapahtuu. Revittäkää hänen kasvonsa, revittäkää luita myöten! Ei minua! Julia! Ei minua!»

  Hän tunsi putoavansa taaksepäin, suunnattomaan syvyyteen, kauas pois rotista. Hän oli yhä sidottuna tuoliinsa, mutta hän oli pudonnut lattian läpi, rakennuksen seinien läpi, maan läpi, valtamerien läpi, ilmakehän läpi, ulkoiseen avaruuteen, tähtien väliseen tilaan ... aina vain pois, pois, pois rotista. Hän oli valovuosien päässä, mutta O’Brien seisoi yhä hänen vieressään. Yhä hän myös tunsi kylmän metalliverkon kosketuksen poskeensa. Mutta ympäröivästä pimeydestä kuului taas metallinen kilahdus, ja hän tiesi, että häkin luukku oli sulkeutunut eikä avautuisi.

  VI

  Kastanjapuu oli jokseenkin tyhjä. Auringosta lankesi pölyisille pöydille keltainen, vino sädekimppu. Oli hiljainen kello viidentoista hetki. Kovaääninen soitto kaikui kaukovarjostimesta.

  Winston istui tavanmukaisessa nurkassaan ja tuijotti tyhjää lasiaan. Silloin tällöin hän vilkaisi vastapäisellä seinällä oleviin suunnattoman suuriin kasvoihin. ISO VELI VALVOO oli kirjoitettuna kuvan alle. Viinuri tuli pyytämättä ja täytti hänen lasiinsa Voiton Giniä ravistaen joukkoon lirauksen toisesta pullosta. Tippa tuli tulpassa olevasta pienestä reiästä. Se oli neilikalla maustettua sakariinia, kahvilan erikoisuus.

  Winston kuunteli kaukovarjostinta. Nyt sieltä lähti vain musiikkia, mutta olihan mahdollista, että minä hetkenä tahansa lähetettäisiin erikoistiedoitus Rauhan Ministeriöstä. Afrikan rintamalta saapuvat tiedot olivat äärimmäisen hälyttäviä. Winston oli koko päivän ollut niiden takia huolissaan. Euraasialainen armeija (Oceania oli sodassa Euraasian kanssa: Oceania oli aina ollut sodassa Euraasian kanssa) eteni etelään aivan pelottavaa vauhtia. Keskipäivän tiedoituksessa ei ollut mainittu mitään nimenomaista aluetta, mutta oli luultavaa, että taistelutoiminta oli jo siirtynyt Kongo-joen suistoon. Brazzaville ja Leopoldville olivat vaarassa. Ei tarvinnut edes katsoa karttaa käsittääkseen mitä se merkitsi. Enää ei ollut kysymys vain keski-Afrikan menettämisestä: ensi kerran koko sodan aikana oli Oceanian oma alue uhattuna.

  Winston tunsi valtavaa kiihtymystä, ei pelkoa suorastaan, epämääräistä levottomuutta vain. Sitten se taas asettui. Hän ryhtyi ajattelemaan sotaa. Nykyisin hän ei kyennyt kohdistamaan ajatuksiaan mihinkään pitkäksi aikaa, hetkeksi vain. Hän tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Se pöyristytti aluksi, niin kuin aina, ja pani sitten röyhtäisemään. Juoma oli aivan kamalaa. Neilikka ja Sakariini, kumpikin sinänsä omalla epämiellyttävällä tavallaan inhottavia, eivät kyenneet voittamaan itse juoman öljyistä makua. Ja pahinta kaikesta oli, että katajanmarjaviinan löyhkä, joka viipyi ympärillä yötä päivää, lähtemättömästi muistutti sitä löyhkää, joka...

  Hän ei koskaan edes ajatuksissaan maininnut niiden nimeä, ja mikäli mahdollista hän oli kuvittelemattakin niitä. Ne olivat jotakin, mistä hän oli vain puoliksi tietoinen, ne tulivat lähelle kasvoja ja haju tunkeutui sieraimiin. Ja viina röyhtäytti. Hän oli lihonut sen jälkeen, kun hänet oli päästetty vapaaksi, värinäänkin hän oli tullut ennalleen ... niin, jopa enemmänkin kuin ennalleen. Hänen piirteensä olivat tukevoituneet, iho oli nenällä ja poskipäissä karkean punainen, kalju päälakikin punoitti. Viinuri toi, taaskin pyytämättä, shakkilaudan ja tuoreimman »Timesin» numeron. Lehti oli valmiiksi avattu shakkitehtävän kohdalta. Huomatessaan että Winstopin lasi oli tyhjä, viinuri haki pullon ja täytti taas lasin. Ei tarvinnut sanoa mitään. Kyllä täällä hänen tapansa tunnettiin. Shakkilauta oli aina vapaana odottamassa, nurkkapöytä oli aina varattuna hänelle. Vaikka olisi ollut tungostakin, se oli häntä varten vapaana, sillä kukaan ei halunnut istua hänen seurassaan. Hän ei milloinkaan vaivautunut laskemaan ryyppyjensä lukua. Silloin tällöin tuotiin likainen paperilappu, jonka väitettiin olevan lasku. Winstonista tuntui kuitenkin, että se oli aina liian pieni. Eipä olisi tainnut olla paljon eroa, vaikka olisi ollut toisinpäinkin. Nykyisin hänellä näet oli rahaa riittämiin. Hänellä oli toimi, helppo toimi, mutta paljon parempipalkkainen kuin entinen.

  Soitto vaikeni kaukovarjostimessa ja puhe alkoi. Winston höristi korviaan. Ei rintamalta sentään. Vain lyhyt tiedoitus Rauhan Ministeriöstä. Edellisellä neljänneksellä, niin siinä mainittiin, Kymmenennen Kolmivuotissuunnitelman kengännauhatavoite oli ylitetty 98-prosenttisesti.