Hän ei voinut muistaa, mitä oli tapahtunut, mutta unessaankin hän tiesi, että hänen äitinsä ja sisarensa elämä oli jollakin tavoin uhrattu hänen hyväkseen. Se oli yksi niistä unista, jotka kaikki unen ominaisuudet säilyttäen ovat ihmisen järkielämän jatkoa, ja niissä huomaa sellaisia tosiasioita ja ajatuksia, jotka vielä herättyäkin tuntuvat uusilta ja arvokkailta. Nyt Winstonia ihmetytti yhtäkkiä, että äidin kuolema, joka oli tapahtunut lähes kolmekymmentä vuotta takaperin, oli ollut traagillinen ja surullinen tavalla joka ei enää olisi mahdollinen. Tragedia — sen hän hyvin käsitti — kuului menneisyyteen, aikaan jolloin vielä oli yksityiselämää, rakkautta ja ystävyyttä, jolloin perheen jäsenet tukivat toisiaan tarvitsematta tietää syytä miksi. Äidin kuolema raateli hänen sydäntään sen vuoksi, että äiti oli kuollut rakastaen häntä, ja sen vuoksi että — hän ei muistanut miten — äiti oli uhrautunut olemaan uskollinen tavalla joka oli yksityisluontoinen ja muuttamaton. Sellaistahan ei nyt enää voinut tapahtua, se oli selvää. Nyt oli vain pelkoa, vihaa ja tuskaa, mutta ei arvokasta tunnetta, ei syvää eikä monisiteistä surua. Kaiken tämän hän oli näkevinään äitinsä ja sisarensa suurissa silmissä, kun ne katsoivat häntä vihreän veden läpi, satoja syliä pinnan alla ja yhä vain vajoten alemmaksi.

  Yhtäkkiä hän seisoi pienellä nurmella. Oli kesäilta, ja auringon säteet lankesivat vinosti ja kultasivat maan. Se maisema palasi niin usein hänen unissaan, että hän ei koskaan voinut olla aivan varma, oliko nähnyt sen todellisessa maailmassa vai ei. Valveilla hän ajatteli sen nimeksi Kultamaa. Se oli vanha, kaniinien kaluama laidun, jonka poikki kulki jalkapolku, ja siellä täällä oli myyränkasoja. Toisella puolella oli harjanne, jalavain oksat huojuivat hiljaa tuulessa, ja lehvät elivät kuin naisen tukka. Jossakin aivan lähellä, vaikka näkymättömissä, oli kirkas, hidasvetinen virta, ja särjet uiskentelivat poukamissa raitojen alla.

  Kentän poikki astui häntä kohden tummatukkainen tyttö. Näköjään yhdellä ainoalla liikkeellä tyttö riuhtaisi vaatteet yltään ja heitti ne ylenkatseellisesti pois. Hänen ruumiinsa oli valkoinen ja pehmeä, mutta se ei herättänyt himoa, Winston tyytyi vain katselemaan. Hänet valtasi ihailu ainoastaan sitä liikettä kohtaan, jolla tyttö oli heittänyt vaatteensa syrjään. Suloudessaan ja huolettomuudessaan se ikäänkuin teki olemattomaksi koko kulttuurin, koko ajatusjärjestelmän, aivan kuin yksi ainoa kädenliike voisi tehdä olemattomaksi Ison Veljen ja Puolueen ja Ajatuspoliisin. Se liikekin kuului entiseen, muinaiseen maailmaan. Winston havahtui siihen, että hänen huulillaan oli sana »Shakespeare».

  Kaukovarjostimesta lähti korviavihlova vihellys, jota kesti puolen minuutin ajan. Kello oli nollaseitsemänviisitoista, virastotyöläisten ylösnousuaika. Winston vääntäytyi vuoteesta — alastomana, sillä Puolueen Ulkorenkaaseen kuuluva sai vuodessa vain kolmetuhatta vaatetuskuponkia, ja pyjamaan meni kuusisataa. Hän sieppasi käteensä likaisen ihokkaan ja kengät, jotka olivat tuolilla. Fyysinen Säpsäys alkaisi kolmen minuutin kuluttua. Samassa hänet käänsi miltei kaksin kerroin hänen joka-aamuinen ankara yskänpuuskansa, joka miltei aina tuli heti herättyä. Se tyhjensi hänen keuhkonsa niin täydellisesti, että henki palasi vasta kun selällään maaten haukkoi ilmaa useita kertoja. Suonet pullistuivat yskästä ja kohjuhaavaumaa alkoi syyhyä.

  »Ikäryhmä kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen! Ikäryhmä kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen!» luskutti läpitunkeva naisen ääni. »Paikoillenne, valmiit! Kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen!»

  Winston juoksi kaukovarjostimen eteen ja asettui perusasentoon. Varjostimessa näkyi nuorehko nainen, luiseva mutta lihaksikas, lyhyt mekko yllä ja voimistelukengät jalassa.

  »Käsivarret koukistetaan — ja ojennetaan!» komensi varjostin. »Seuratkaa tahtia! Yks - kaks - kolm - neljä! Yks - kaks - kolm - neljä! Mutta toverit! Hiukan enemmän eloa ja vilkkautta! Yks - kaks - kolm - neljä! Yks - kaks - kolm - neljä! ...»

  Yskänpuuskan aiheuttama ponnistus ei vielä ollut haihduttanut Winstonin mielestä unen tunnelmaa, ja rytmikkäät voimisteluliikkeet selvensivät sitä yhä. Hänen siinä konemaisesta työnnellessään käsiään taakse ja ulos ja yrittäessään näyttää tuikean iloiselta, mitä pidettiin sopivana ilmeenä Fyysisen Säpsäyksen aikana, hän yritti palata ajatuksissaan varhaisen lapsuutensa hämärään aikakauteen. Se oli tavattoman vaikeata. Kaikki tuntui himmenevän ja haihtuvan viisikymmenluvun loppupuolella. Kun ei ollut mitään ulkonaisia muistoja, joihin olisi voinut turvautua, omankin elämän piirteet menettivät selkeytensä. Muisti vain valtavia tapahtumia, joita luultavasti ei sittenkään ollut tapahtunut, tapahtumien yksityiskohtia kykenemättä tavoittamaan niiden ilmapiiriä ja tunnelmaa. Ja aina välillä oli pitkiä tyhjiä kausia, joita oli mahdotonta ajatellakin. Kaikki oli silloin ollut niin erilaista. Maiden nimetkin, niiden muodot kartalla, kaikki oli ollut toisin. Ilmakaista l:stä ei silloin tiedetty mitään, sitä sanottiin Englanniksi tai Britanniaksi, vaikka Lontoo — se tuntui jokseenkin varmalta — oli aina ollut Lontoo.

  Winston ei voinut muistaa aikaa, jolloin hänen maansa ei ollut sodassa, mutta tuntui ilmeiseltä, että hänen lapsuudessaan oli ollut jommoinenkin rauhan kausi, sillä hänen varhaisimpia muistojaan oli ilmahyökkäys, joka yllätti kaikki. Ehkä se oli juuri silloin, kun atomipommi oli pudonnut Colchesteriin. Itse ilmahyökkäystä hän ei muistanut, mutta sen hän muisti, miten isän käsi piti kiinni hänen omastaan ja he kiiruhtivat alas, alas, alas johonkin paikkaan syvälle maan sisään, yhä vain ympäri pitkiä kiertoportaita, jotka pyörivät hänen allaan, ja lopulta hänen jalkansa väsyivät niin että hän alkoi itkeä, ja he pysähtyivät levähtämään. Äiti tuli kaukana perässä hitaasti ja unelmoivasti niin kuin aina. Äidillä oli sylissä pikkusisko — vai oliko se ehkä vain huopamytty: Winston ei ollut varma, oliko hänen sisarensa syntynyt jo silloin. Vihdoin saavuttiin meluisaan, ihmisiä täynnä olevaan paikkaan, joka osoittautui putkiradan asemaksi.

  Ihmisiä istui kivilaattapermannolla joka paikassa. Toiset istuivat tiukkaan ahtautuneina metallisilla lavereilla, rivittäin toistensa yläpuolella. Winston ja hänen äitinsä ja isänsä saivat paikan permannolla. Lähellä heitä istui laverilla rinnakkain vanha mies ja nainen. Miehellä oli siisti tumma puku, ja musta kangaslakki oli niskassa, niin että aivan valkoinen tukka näkyi. Hänen kasvonsa olivat punaiset, ja siniset silmät olivat täynnä kyyneleitä. Hän tuoksui katajanmarjaviinalta. Oli kuin sitä olisi huokunut hänen ihostaan hien sijasta, ja saattoi hyvin kuvitella, että hänen silmistään valuvat kyynelet olivat nekin katajanmarjaviinaa. Mutta humalassakin hän siis murehti jotakin syvää ja ankaraa. Winston käsitti omalla lapsellisella tavallaan, että juuri nyt oli tapahtunut jotakin hirvittävää, jotakin mikä oli aivan anteeksiantamatonta ja palkitsematonta. Hänestä jopa tuntui, että hän tiesikin mitä se oli. Oli ehkä kuollut joku, jota tuo vanha mies suri, esimerkiksi pieni lapsenlapsi. Vanhus sanoi vähän väliä:

  »Ei olisi pitänyt luottaa niihin. Minähän sanoin niin, äiti, enkö sanonutkin? Se siitä tulee, kun luottaa liiaksi. Minähän sanoin koko ajan. Ei olisi pitänyt uskoa niitä roistoja.»

  Mitä roistoja ei olisi pitänyt uskoa, sitä ei Winston enää voinut muistaa.

  Siitä alkaen oli sotaa kestänyt yhtä mittaa, vaikka tarkkaan ottaen ei aina sentään käyty samaa sotaa. Muutamia kuukausia hänen lapsena ollessaan oli itse Lontoossakin ollut sekavia katutaistelulta, joista hän muisti eräät aivan selvästi. Mutta selvittääpä koko sen ajan historia, sanoapa kuka kulloinkin taisteli ketäkin vastaan, se olisi aivan mahdotonta, koska ei ollut olemassa minkäänlaista kirjallista esitystä siitä, eikä puhuttua sanaa ollut muistuttamassa siitä kaikesta. Tällä hetkellä, vuonna 1984 (mikäli nyt oli vuosi 1984), Oceania oli sodassa Euraasian ja liitossa Itä-Aasian kanssa. Ei ainoassakaan julkisessa eikä yksityisessä maininnassa myönnetty, että nuo kolme valtaa olisivat milloinkaan olleet muulla tavoin ryhmittyneinä. Mutta itse asiassa, niin kuin Winston hyvin tiesi, vain neljä vuotta takaperin oli Oceania ollut sodassa Itä-Aasian ja liitossa Euraasian kanssa. Mutta se oli vain murena salatietoa, jonka hän oli onnistunut säilyttämään, koska hänen muistinsa ei vielä ollut riittävän kontrollin alainen. Virallisesti ei mitään muutosta ollut tapahtunut. Oceania oli sodassa Euraasian kanssa: sen vuoksi oli Oceania aina ollut sodassa Euraasian kanssa. Tämän hetken vihollinen oli aina edustanut ehdotonta pahaa, ja siitä seurasi ilman muuta, että minkäänlainen liitto tai sopimus sen kanssa ei ollut mahdollinen sen paremmin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakaan.

  Kauhistuttavinta oli, hän ajatteli jo kymmenennettätuhannetta kertaa samalla kun hän vaivalloisesti taivutti selkäänsä taaksepäin (kädet lanteilla, oli näet kysymyksessä vartalonpyöritys, liike jonka tiedettiin olevan hyvä selkälihaksille) — niin, hirvittävintä oli, että tuo kaikki saattoi olla tottakin. Jos Puolue kerran saattoi työntää kätensä menneisyyteen ja sanoa, että tätä tai tuota ei ole milloinkaan tapahtunut — niin olihan se toki kamalampaa kuin pelkkä kidutus ja kuolema?

  Puolue sanoi, että Oceania ei ollut milloinkaan ollut liitossa Euraasian kanssa. Hän, Winston Smith, hän tiesi että Oceania oli ollut liitossa Euraasian kanssa vain niin vähän aikaa sitten kuin neljä vuotta takaperin. Mutta missä tuo tieto oli? Ainoastaan hänen omassa tietoisuudessaan, joka kaikessa tapauksessa aivan pian tehtäisiin olemattomaksi. Ja jos kaikki muut uskoivat Puolueen valheen —, jos kaikki kirjalliset todistuskappaleet vetäisivät samaa virttä — silloinhan valhe menisi historiaan ja tulisi totuudeksi. »Joka määrää menneisyyden», niin kuului yksi Puolueen tunnuslauseista, »määrää tulevaisuudenkin; joka määrää nykyisyyden, määrää myös menneisyyden.» Menneisyys ei siis kaikessa muuttuvaisuudessaan ollutkaan muuttunut. Kovin yksinkertaista. Ei tarvittu muuta kuin loppumaton sarja voittoja omasta muististaan. »Realiteettien kontrolliksi» sitä sanottiin, uuskielessä »kaksoisajatteluksi».

  »Seis!» haukahti Säpsäyksen johtaja, nyt kuitenkin jo hiukan ystävällisemmin.

  Winston laski kätensä alas ja veti hitaasti henkeä keuhkoihinsa. Hänen ajatuksensa soluivat kaksoisajattelun monimutkaiseen maailmaan. Tietää ja olla tietämättä, olla tietoinen siitä että puhuu täyden totuuden samalla kun latelee huolellisesti valmisteltuja valheita, olla samalla kertaa kahta eri mieltä, jotka tekevät toisensa täysin mahdottomiksi; tietää ne ristiriitaisiksi ja uskoa kumpaankin; käyttää logiikkaa aseena logiikkaa vastaan, hylätä moraali vaatiessaan sitä, uskoa että demokratia oli mahdottomuus ja että Puolue oli demokratian vankin tuki ja turva; unohtaa kaikki mikä oli pakko unohtaa, sitten palauttaa se takaisin muistiinsa sinä hetkenä jolloin se oli tarpeen ja sitten heti taas unohtaa sama: ja ennen kaikkea, käyttää samaa menetelmää juuri menetelmää itseään vastaan. Se oli äärimmilleen hienostunutta herkkyyttä: tietoisesti tulla tietämättömäksi, ja sitten vielä olla tietämätön siitä hypnoosista, jonka juuri äsken itse aiheutti. Jopa käsittää että »kaksoisajattelu» sisälsi itseensä kaksoisajattelemisen.

  Johtaja vaati taas huomiota.

  »Ja nyt näytetään, kuka meistä saa kiinni varpaistaan! hän huusi aivan hurmioituneena. »Lantion taivutus, toverit! Yks - kaks! Yks - kaks! ...»

  Winston inhosi tätä liikettä, sillä se pani kivun säteilemään kantapäistä pakaroihin asti, ja lisäksi se usein aiheutti uuden yskänpuuskan. Hänen ajatuksistaan katosi äskeinen miltei miellyttävä tunnelma. Menneisyys, hän ajatteli, ei olekaan muuttunut, se on itse asiassa hävitetty, poistettu maailmasta. Sillä miten voisi päätellä mitään ilmeisintäkään tosiasiaa, ellei oman muistin ulkopuolella ole ollut sille mitään tukea? Hän yritti muistella, minä vuonna hän oli ensi kerran kuullut mainittavan Isosta Veljestä. Mahtoi olla joskus kuusikymmenluvulla, mutta mahdotonta sanoa aivan varmafsti. Puolueen historiassa Iso Veli tietenkin esiintyi Vallankumouksen johtajana ja vartijana sen ensimmäisestä päivästä lähtien. Hänen urotyönsä ulotettiin ymmärrettävästikin vähin erin yhä kauemmaksi taaksepäin ajassa, kunnes ne vihdoin jatkuivat kiinteästi »neljäkymmenluvun», jopa »kolmikymmenluvunkin» tarunomaiseen maailmaan, jolloin kapitalistit vielä kummalliset sylinterinmuotoiset hatut päässä ajelivat Lontoon kaduilla autoissaan tai lasi-ikkunaisissa hevosten vetämissä ajopeleissään. Ei voinut tietää, minkä verran tässä oli totta, minkä verran keksittyä. Sitäkään ei Winston voinut muistaa, minä vuonna Puolue itse oli syntynyt. Hän ei uskonut kuulleensa koko Ingsoc-sanaa ennen vuotta 1960, mutta olihan mahdollista, että vanhakielinen muoto — toisin sanoen »Englannin sosialismi» — oli ollut käytännössä jo aikaisemmin. Kaikki häipyi sumuun. Mutta joskus sai sentään kiinni aivan ilmeisen valheen. Eihän esimerkiksi ollut totta, että puolue oli keksinyt lentokoneet, vaikka Puolueen historiateoksissa niin väitettiinkin. Winston muisti lentokoneet jo varhaisimmasta lapsuudestaan. Mutta eihän hän voinut todistaa yhtään mitään. Ei ollut olemassa mitään todisteita. Vain kerran elämässään hänellä oli ollut ilmeinen todiste historiallisen tosiseikan väärentämisestä. Ja sillä kertaa ...

  »Smith!» rääkäisi paha ääni varjostimesta. »6079 Smith W! Niin, sinä siellä! Taivutahan alemmaksi! Kyllä sinä osaat paremminkin. Sinä vain et yritäkään! Alemmaksi vain! No nyt meni vähän paremmin, toveri. Ja nyt seis kaikki! Katsokaa minua!»

  Kuuma hiki peitti yhtäkkiä Winstonin ylt'yleensä. Hänen kasvonsa pysyivät täysin tutkimattomina. Ei milloinkaan saa osoittaa vastahakoisuuttaan eikä kauhistustaan. Ei saa näyttää harmiaan. Pienin silmän värähdyskin voisi ilmaista kaiken. Hän seisoi hiljaa ia katseli, kun johtaja kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ja taivutti — ei sovi sanoa sirosti, mutta kuitenkin aika sievästi ja vaikuttavasti — vartalonsa eteenpäin ja työnsi sormenpäänsä varpaidensa alle.

  »Kas näin, toverit. Näin teidänkin pitää tehdä. Katsokaa ... taas! Minä olen nyt yhdeksänneljättä ja minulla on ollut neljä lasta. Katsokaahan nyt!» Hän taivutti taas. »Näittekö, että minun polveni eivät taipuneet? Kyllä tekin kaikki voitte, kun vain tahdotte», hän sanoi oikaisten itsensä. »Jokainen alle viidenviidettä ikäinen pystyy koskettamaan varpaitaan. Eihän meillä kaikilla voi olla etuoikeus taistella tulilinjalla, mutta kunnossa me ainakin voimme pitää itsemme. Muistakaahan poikiamme Malabarin rannikolla! Ja Uivan Linnoituksen merimiehiä! Ajatelkaa, mitä kaikkea heidän pitää kestää. Ja nyt yritetään uudestaan. Noin, nyt meni paremmin, toveri, paljon paremmin», hän lisäsi rohkaisevasti kun Winston ankarasti riuhtaisten onnistui polviaan notkauttamatta koskettamaan varpaitaan, ensi kerran useaan vuoteen.

  IV

  Päästäen itsekin huomaamattaan syvän huokauksen, jota ei edes kaukovarjostimen läheisyys kyennyt estämään, Winston aloitti päivän työn vetäen lähemmäksi puhekirjoittimen, puhalsi pölyn sen suuttimesta ja pani silmälasit nenälleen. Sitten hän avasi ja liitti pinteellä yhteen neljä pientä paperirullaa, jotka jo olivat ehtineet tipahtaa työpöydän oikealla puolella olevasta paineilmalla toimivasta viestiputkesta.

  Työkomeron seinässä oli kolme aukkoa. Oikealle puhekirjoittimesta oli pieni paineilmaputki kirjoitettuja viestejä varten; vasemmalla oli suurempi, sanomalehtiputki; vasemmalla, käden ulottuvilla, suuri pitkänomainen rako, jota suojasi metallilankaverkko. Viimeksi mainittu aukko oli tarkoitettu käytettyjä papereita varten. Tuhansia, ei, kymmeniätuhansia samanlaisia rakoja oli joka taholla rakennusta, ei ainoastaan kaikissa huoneissa, vaan jokaisessa käytävässäkin aina pienen välimatkan päässä toisistaan. »Muistirei’iksi niitä jostakin syystä sanottiin. Jos jokin asiakirja oli hävitettävä, tai jos joku vaikkapa näki tarpeettoman paperin viruvan missä tahansa, oh totuttu täysin automaattisesti avaamaan lähimmän muistireiän kansi ja pistämään paperi sinne, minkä jälkeen kuuma ilmavirta lennätti paperin johonkin niistä suunnattomista tulipesistä, jotka hehkuivat jossakin rakennuksen uumenissa.

  Winston vilkaisi läpi nuo neljä aukikehittämäänsä paperiliuskaa. Jokaisessa oli vain rivin, parin mittainen viesti. Ne oli kirjoitettu lyhennetyllä ammattikielellä — se ei ollut varsinaista uuskieltä, vaikka siinä olikin enimmäkseen uuskielen sanoja — joka oli yleinen ministeriön sisäisessä käytössä. Papereissa oli nämä tiedot:

  times 17. 3. 84 iv puhe väärin afrikka oienne

  times 19. 12. 83 ennuste 3 4s neljännes 83 väärinpainos todenmukaiseksi viimenumero

  times 14. 2. 84 miniplenty erehdys suklaa oikaisu

  times 3. 12. 83 seloste iv päiväk 2-epähyvä viit epäpers uusin täystavoin alistylös ennark

  Lievää tyydytystä tuntien Winston siirsi viimeisen viestin syrjään. Se oli monimutkainen ja vastuunalainen tehtävä, paras hoitaa viimeiseksi. Muut kolme olivat jokapäiväistä koneellista työtä, vaikka toinen saattoikin aiheuttaa jonkin verran vaivalloista kahlaamista kaikenlaisissa numeroluetteloissa.

  Winston valitsi kaukovarjostimen palautusnumeron ja tilasi asiaankuuluvat »Timesin» numerot, jotka muutaman minuutin kuluttua rasahtivat esille putkesta. Hänen saamansa viestit tarkoittivat kirjoituksia tai uutisia, jotka syystä tai toisesta oli muutettava, tai niin kuin virallisella kielellä sanottiin, oiennettava. Niinpä esimerkiksi toukokuun seitsemännentoista päivän »Timesissä» oli sanottu Ison Veljen edellisenä päivänä pitämässään puheessa ennustaneen, että etelä-Intian rintama pysyisi rauhallisena, mutta Euraasian offensiivi pian alkaisi pohjois-Af rikassa. Sattui kuitenkin niin, että Euraasian päämaja alkoikin offensiivinsa etelä-Intiassa ja jätti pohjois-Af rikan rauhaan. Sen vuoksi oli välttämätöntä oientaa Ison Veljen puheen vastaava kohta siten, että hän ennusti tapahtuvaksi niin kuin todella tapahtui. Ja joulukuun yhdeksäntenätoista »Times» oli julkaissut virallisen ennusteen kulutustavarain eri tuotantoluokkien tuotantomääristä 1983-vuoden neljännellä neljänneksellä, joka samalla oli Yhdeksännen Kolmivuotis-Suunnitelman kuudes vuosineljännes. Tämän päivän lehdessä oli lopulliset tuotantonumerot, ja niistä ilmeni, että ennuste oli ollut joka kohdassaan täysin väärä. Winstonin tehtävänä oli nyt oientaa alkuperäiset numerot niin että ne olivat sopusoinnussa myöhempien kanssa. Mitä taas kolmanteen viestiin tulee, siinä oli kysymyksessä vain aivan yksinkertainen erehdys, joka oli korjattu parissa minuutissa. Helmikuussa oli Yltäkylläisyyden Ministeriö näet antanut lupauksen (virallisella kielellä »kategorisen vakuutuksen»), että suklaa-annosta ei pienennetä 1984-vuoden aikana. Todellisuudessa oli, niin kuin Winston oli saattanut henkilökohtaisesti todeta, suklaa-annos kuluvan viikon lopulla pienentynyt kolmestakymmenestä grammasta kahteenkymmeneen. Ei siis tarvinnut muuta kuin oikaista alkuperäinen lupaus varoitukseksi, että luultavasti kävisi välttämättömäksi pienentää annosta suunnilleen huhtikuussa.