Heti kun Winston vähänkin kosketti, Katarina hätkähti ja jäykistyi. Katarinaa jos syleili, oli kuin olisi syleillyt puista nivelnukkea. Ja kummallisinta oli, että jos Katarina joskus yritti syleillä häntä, tämä tuntui voimakkaalta poistyöntämiseltä. Se johtui Katarinan lihasten kovuudesta. Katarina vain makasi silmät ummessa, ei vastustanut, ei auttanut mukana, alistui vain. Se oli tavattoman hämmästyttävää, jonkin ajan kuluttua suorastaan kammottavaa. Silloinkin Winston sentään vielä olisi kestänyt yhteiselämän Katarinan kanssa, jos se olisi saanut tapahtua selibaatissa. Mutta niin ihmeellistä kuin se onkin, Katarina ei suostunut siihenkään. Heidän oli tuotettava lapsi, jos pystyivät siihen, sanoi Katarina. Niinpä siis suorituksen tapahtuminen jatkui säännöllisesti kerran viikossa, paitsi milloin se ei ollut mahdollista. Katarinalla oli tapana huomauttaa siitä jo aamulla, aivan kuin illalla olisi määrä tehdä jotakin, mikä saattaisi unohtua. Hän käytti siitä kahta nimitystä. Toinen oli »lapsen tekeminen», toinen »velvollisuutemme Puolueelle». (Hän tosiaankin käytti tätäkin sanontaa.) Winston alkoi pian aivan pelätä, kun määräpäivä lähestyi. Onneksi ei kuitenkaan ilmaantunut lasta, ja lopulta Katarina suostui lopettamaan yrittämisenkin, kunnes he pian sen jälkeen erosivat.

  Winston huoahti kuulumattomasti. Hän tarttui taas kynäänsä ja kirjoitti:

  Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja suoraa päätä, ilman mitään valmisteluja, veti hameensa ylös mitä raaimmalla, kauhistuttavimmalla tavalla. Minä ...

  Hän näki itsensä seisomassa siellä lampun himmeässä valossa tuntien sieraimissaan luteiden ja halvan hajuveden löyhkän ja mielessään tappion ja inhon tunne, johon sillä hetkellä liittyi ajatus Katarinan valkeasta ruumiista, jonka Puolueen hypnoottinen voima oli iäksi jäädyttänyt. Miksi pitikin aina olla näin? Miksi hänellä ei voinut itsellään olla naista, vaan täytyi vuosien väliajoin antautua tällaiseen törkyiseen tekoon? Mutta olihan todellinen rakkaus asia, jota oli miltei mahdotonta kuvitellakaan. Puolueen naiset olivat kaikki samanlaisia. Pidättyminen oli heihin syöpynyt yhtä syvälle kuin puoluekuri. Kaikki luonnollinen tunne oli karkotettu heistä huolellisella valmentamisella jo nuorena, kilpaleikeillä ja kylmällä vedellä, kaikella sillä roskalla, mikä heille koulussa ja Vakoojissa ja Nuorisoliitossa syötettiin, luennoilla, juhlamarsseilla, lauluilla, iskulauseilla ja sotilasmusiikilla. Järki tosin sanoi Winstonille, että poikkeuksiakin täytyi olla olemassa, mutta hänen sydämensä ei uskonut sitä. Kaikki naiset olivat valloittamattomia, jollaisia Puolue tahtoikin heidän olevan. Eikä hän pyytänyt edes rakkautta, vaan ainoastaan saada murretuksi tuon siveyden, vaikkapa vain kerran eläissään. Menestyksellisesti suoritettu sukupuolitoimitus oli samaa kuin kapina. Himo oli ajatusrikos. Katarinan sukupuolinen herättäminen, jos se olisi ollut mahdollista, olisi ollut viettelemistä, vaikka Katarina olikin hänen vaimonsa.

  Mutta oli kirjoitettava loppuun. Hän kirjoitti:

  Kiersin lamppuun suuremman liekin. Kun nyt näin hänet selvästi...

  Hämäryyden jälkeen oli öljylampun heikko liekki näyttänyt perin kirkkaalta. Nyt hän vasta näki naisen selvästi. Hän oli astunut askelen lähemmäksi ja sitten pysähtynyt himon ja pelon valtaamana. Hän oli tuskallisen tietoinen vaarasta, johon oli antautunut tulemalla tänne. Olihan varsin mahdollista, että partiot saisivat hänet kiinni hänen poistuessaan, mikäli he eivät jo sillä hetkellä odottaneet oven takana. Ja vaikka lähtisi täältä tekemättä mitä tekemään oli tullut...!

  Se oli kirjoitettava, se oli tunnustettava. Valon kirkastuessa hän oli yhtäkkiä nähnyt, että nainen olikin vanha. Maali oli rapattu kasvoihin niin paksuksi, että tuntui kuin se olisi voinut irtaantua irtonaisena naamarina. Hiuksissa oli harmaita juovia. Mutta kamalinta kaikesta oli, että hänen suunsa oli vähän auki, eikä huulien takaa näkynyt muuta kuin tyhjää mustuutta. Hänellä ei ollut ainoatakaan hammasta.

  Winston kirjoitti kiireesti ja töhryisesti:

  Kun näin hänet valossa, hän oli vanha eukko, ainakin viidenkymmenen. Mutta minä menin luokse ja tein sen yhtä kaikki.

  Täytyi taas painaa silmäluomiaan sormillaan. Nyt se oli vihdoinkin kirjoitettu. Mutta ei se mitään auttanut. Lääkitys ei vaikuttanut. Vielä voimakkaampi oli halu huutaa täyttä kurkkua ilmoille riettaita sanoja.

  VII

  Winston kirjoitti:

  Jos on toivoa, toivo on prole-luokassa.

  Jos toivoa on, prolet ovat ainoa toivo, koska vain sillä taholla, tuosta halveksitusta joukosta, joka on 85 prosenttia Oceanian koko väestöstä, on kehitettävissä se voima, joka kykenee tuhoamaan Puolueen. Sisältäpäin ei Puoluetta voida kukistaa. Sen vastustajilla, mikäli sillä vastustajia oli, ei ollut mitään keinoa päästä yhtymään, ei edes tuntemaan toisiaan. Vaikka tuo tarunomainen Veljeskunta olisikin olemassa, mikä ehkä oli mahdollista, ei voinut uskoa, että sen jäsenet saattaisivat milloinkaan kokoontua suuremmin joukoin kuin enintään kaksi tai kolme kerrallaan. Kapinallisuuttahan oli jo outo katse, äänen värähdys. Ohimennen kuiskattu sana merkitsi paljon. Mutta prolet... heidät jos vain jotenkin saisi tietoisiksi omasta voimastaan, heidän ei tarvitsisi edes järjestäytyä salaliitoksi. Heidänhän ei tarvitsisi muuta kuin nousta ja puistaa itseään samalla tavalla kuin hevonen puistaa kärpäset tiehensä. He jos haluaisivat, huomisaamuna he jo kykenisivät panemaan pirstaksi Puolueen. Tottahan toki sen täytyy heille joskus juolahtaa mieleen? Mutta nyt...!

  Hän muisti, miten hän kerran oli kulkenut kadulla ihmisjoukossa, kun sadoista kurkuista nousi pelottava huuto — naisten huuto — joka kuului vähän matkan päässä olevalta sivukadulta. Se oli hirmuinen tuskan ja epätoivon huuto, se kuului kuin kellon kajahdus. Hänen sydämensä oli hypähtänyt. Nyt se alkoi! hän ajatteli silloin. Kapina! Vihdoinkin prolet murtavat kahleensa! Kun hän ehti paikalle, siellä oli parikolmesataa naista, jotka tungeksivat katumyyjäin kojujen ympärillä kasvot synkkinä kuin olisivat laivan mukana uppoamaan tuomittuja matkustajia. Mutta juuri sinä hetkenä purkautui yleinen epätoivo moneksi yksilölliseksi riidaksi ja sanasodaksi. Eräässä kojussa oli myyty tinatusta rautapellistä tehtyjä keittokattiloita. Ne olivat kurjia, ohutlevyisiä tekeleitä, mutta keittoastiat olivat aina vaikeasti saatavissa. Nyt oli varasto aivan odottamatta päästetty markkinoille. Onnelliset saajat yrittivät muiden tyrkkiminä ja työnteleminä päästä pois kattiloineen, kun kymmenittäin muita huusi ja metelöi ympärillä syyttäen kojun omistajaa suosikkijärjestelmästä ja väittäen, että hänellä oli lisää kattiloita jossakin varastoituna. Huuto ja kiljunta kajahti uudelleen ilmoille. Kaksi lihavaa eukkoa, joista toisen tukka roikkui hajallaan alas, oli saanut kiinni samasta kattilasta, ja he yrittivät kiskoa sitä kumpikin itselleen. He sattuivat molemmat kiskaisemaan yhtaikaa, ja varsi lähti irti. Winston katseli inhoten. Ja kuitenkin... mikä pelottava mahti oli kuulunutkaan juuri äsken muutamasta sadasta kurkusta! Miksi he eivät koskaan tuolla tavalla huutaneet jostakin todellisesta epäkohdasta?

  Hän kirjoitti:

  Vasta kun he tulevat tajuihinsa, he voivat tulla kapinallisiksi, ja vasta kapinallisina he voivat olla tajuissaan.

  Kas vain, hän ajatteli, ettei vain mahtaisi olla suoraan jostakin Puolueen oppikirjasta! Puolue kerskui, tietenkin, vapauttaneensa prolet kahleista. Ennen Vallankumousta prolet olivat olleet kapitalismin hirvittävän sorron alla, he olivat nähneet nälkää ja heitä oli nyljetty ja petetty, naiset oli pakotettu raatamaan hiilikaivoksissa (jos totta puhuttiin, naiset yhä vain työskentelivät hiilikaivoksissa), ja lapset myytiin kuusivuotiaina tehtaisiin. Mutta yhtäkkiä Puolue kaksoisajattelun periaatteelleen uskollisena opetti, että prolet olivat luonnostaan alempi luokka, joka on pidettävä alistettuna kuin eläimet, ja se tapahtuu soveltamalla muutamia yksinkertaisia sääntöjä. Itse asiassa tiedettiin prole-luokasta varsin vähän. Ei ollut tarpeenkaan tietää paljon. Niin kauan kuin he tekivät työtä ja siittivät lapsia, heidän muilla toiminnoillaan ei ollut mitään merkitystä. Omiin oloihinsa jätettyinä — samalla tavalla kuin karja lasketaan irralleen Argentiinan tasangoille — he olivat palanneet siihen elämäntapaan, joka oli osoittautunut heille luonnolliseksi, eräänlaiseen perinnäiseen olotilaan. He syntyivät, he kasvoivat katuojassa, he alkoivat tehdä työtä kahdentoista iässä, he ohittivat lyhyen kauden, kauneuden kukoistamisen ja sukupuolihimon kauden, menivät naimisiin kaksikymmenvuotiaina, olivat kolmikymmenvuotiaina keski-iässä ja kuolivat enimmäkseen kuudenkymmenen iässä. Raskas ruumiillinen työ, huoli kodista ja lapsista, pikku riidat naapurien kanssa, elokuvat, jalkapallo, olut ja ennen kaikkea uhkapeli täyttivät heidän henkisen elämänsä reunoja myöten. Heidän hallitsemisensa ei ollut vaikeata. Muutamia Ajatuspoliisin asiamiehiä oli aina liikkeellä heidän keskuudessaan levittämässä vääriä huhuja ja toteamassa ja eliminoimassa ne harvat yksilöt, joita saattoi pitää kykenevinä tulemaan vaarallisiksi. Mutta mitään yritystä ei tehty heidän valistamisekseen Puolueen ideologialla. Ei ollut toivottavaa, että prolet saisivat täsmällisiä poliittisia mielialoja. Heiltä ei vaadittu mitään muuta kuin alkukantaista isänmaallisuutta, johon saattoi vedota milloin kävi tarpeelliseksi saada heidät hyväksymään pitempi työaika tai tyytymään pienempiin annoksiin. Ja jos he tulivat oli valhetta? Olihan mahdollista, että keskitason ihminen eli nyt paremmissa oloissa kuin ennen Vallankumousta. Ainoa todiste, joka viittasi päinvastaiseen, oli mykkä vastalause, jonka tunsi omissa luissaan, vaistomainen tunne, että nykyiset olot olivat sietämättömiä ja että joskus oli eletty toisenlaisissa olosuhteissa. Oli omansa herättämään huomiota, että nykyelämän luonteenomaisin piirre ei ollut sen julmuus ja epävarmuus, vaan aivan yksinkertaisesti sen tyhjyys, sisällyksettömyys, likaisuus ja haluttomuus. Kun tarkasteli elämää ympärillään, se ei poikennut ainoastaan niistä valheista, joita alati vuoti kaukovarjostimesta, vaan myös niistä ihanteista ja päämääristä, jotka Puolue yritti saavuttaa. Suuret alat elämää olivat jopa Puolueen jäsenillekin mitäänsanomatonta ja epäpoliittista, vain ahertamista ikävässä, yksitoikkoisessa työssä, tappelua paikoista putkiradan junissa, rikkikuluneen sukan parsimista, sakariininapin kerjäämistä tai kaupittelemista ja savukkeenpätkän säästämistä. Puolueen eteensä asettama ihanne oli jotakin tavatonta, hirmuista ja loistavaa — se oli teräksen ja betonin ja valtavien koneiden ja hirvittävien aseiden maailma — se oli soturien ja kiihkoilijoiden maailma näiden marssiessa eteenpäin täydellisenä ykseytenä, kaikkien ajatellessa samoja ajatuksia ja sinkoillessa ympärilleen samoja tunnuslauseita, alituisesti työskennellessä, taistellessa, riemuitessa voitoista, vainotessa — kolmensadan miljoonan ihmisen, joilla kaikilla olisi täsmälleen samannäköiset kasvot. Mutta todellisuutena olivat rappeutuvat, likaiset kaupungit, joissa nälkiintyneet ihmiset laahustivat edestakaisin rikkinäisissä jalkineissaan ja asuivat paikkailluissa yhdeksännentoista vuosisadan taloissa, joissa aina vallitsi kaalin ja likaisen klosetin haju. Winston näki sielunsa silmillä Lontoon, suunnattoman raunion, miljoonan roskalaatikon kaupungin, ja se sekaantui kuvaan, joka esitti rouva Parsonsia, ryppyistä, siirottavatukkaista naista, joka avuttomana hypisteli tukkoon mennyttä likaviemäriputkea.

  Winston kumartui taas raaputtamaan nilkkaansa. Kaukovarjostin pauhasi yötä päivää korvien täydeltä tilastoja, jotka osoittivat, että ihmisillä nyt oli enemmän ruokaa, enemmän vaatteita, parempia taloja, parempia virkistystilaisuuksia ... että he elivät vanhemmiksi, tekivät työtä vähemmän, olivat suurempia, terveempiä, voimakkaampia, onnellisempia, älykkäämpiä, paremmin kasvatettuja kuin ihmiset olivat viisikymmentä vuotta sitten. Sanaakaan siitä ei ollut todistettavissa oikeaksi eikä vääräksi. Puolue julisti esimerkiksi että nykyisin on 40 prosenttia täysikasvuisista luku- ja kirjoitustaitoisia, ennen Vallankumousta oli vastaava määrä ollut ainoastaan 15 prosenttia. Puolue julisti, että lasten kuolleisuus oli nykyisin ainoastaan 106 tuhannesta, kun se ennen Vallankumousta oli ollut kokonaista 300. Ja niin edespäin. Kaikki oli kuin yksi ainoa yhtälö, jossa oli kaksi tuntematonta. Saattoihan hyvinkin olla niin, että joka ainoa sana historian oppikirjoissa, nekin asiat, jotka jokainen ilman muuta uskoi, olivat pelkkää mielikuvitusta. Winstonin tietämän mukaan ei ollut milloinkaan ollut olemassa sellaista lakia kuin ius primae noctis, ei liioin sellaista olentoa kuin kapitalisti eikä vaatekappaletta sellaista kuin silkkihattu.

  Kaikki häipyi sumuun. Menneisyys oli pyyhitty pois, pyyhkiminen oli unohdettu ja valhe muuttunut totuudeksi. Vain yhden ainoan kerran koko elämässään Winston oli — itse tapahtuman jälkeen — saanut ilmeisen, varman käsityksen, että oli kysymyksessä väärennys. Todistuskappale oli ollut hänen kädessään kokonaista kolmekymmentä sekuntia. Vuonna 1973 — silloin se varmasti oli — ainakin niihin aikoihin, jolloin hän ja Katarina olivat eronneet. Mutta varsinainen ratkaiseva hetki oli ollut seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaisemmin.

  Juttu oli alkanut kuusikymmenluvun puolivälissä, siihen aikaan, jolloin Vallankumouksen vanhat johtajat oli suurissa puhdistuksissa kerta kaikkiaan pyyhitty olemattomiin. Vuonna 1970 ei enää ketään heistä ollut jäljellä — tietenkin lukuunottamatta Isoa Veljeä itseään. Kaikki muut oli jo silloin paljastettu kavaltajiksi ja vastavallankumouksellisiksi. Goldstein oli tiessään ja pakoili jumalatiesi missä. Muista olivat jotkut yksinkertaisesti vain kadonneet, mutta suurin osa oli teloitettu julkisten oikeusnäytelmien jälkeen, joissa he olivat tunnustaneet rikoksensa. Viimeiseksi elossa olevien joukossa oh kolme miestä, Jones, Aaronson ja Rutherford. Nämä kolme vangittiin luultavasti 1965. Niin kuin usein tapahtui, he hävisivät vuodeksi tai vähän pitemmäksikin aikaa, niin että kukaan ei tiennyt, olivatko he elossa vai kuolleet. Sitten heidät yhtäkkiä tuotiin osoittamaan itsensä tavallisin muodoin rikollisiksi. He olivat tunnustaneet toimineensa yhteisymmärryksessä vihollisen kanssa (niihin aikoihin oli vihollisena Euraasia), kavaltaneensa julkisia varoja, murhanneensa useita Puolueen luottamusmiehiä, vehkeilleensä Isoa Veljeä vastaan, mikä oli alkanut kauan ennen kuin Vallankumous oli tapahtunut, ja suorittaneensa sabotaasitoimia, jotka olivat aiheuttaneet satojentuhansien ihmisten kuoleman. Kun he olivat tunnustaneet kaiken tämän, heidät armahdettiin, otettiin takaisin Puolueeseen ja heille oli annettu paikat, jotka tuntuivat tärkeiltä, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tehtävää. Kaikki kolme olivat kirjoittaneet »Timesiin» pitkiä, nöyriä kirjoituksia, joissa he olivat eritelleet luopumuksensa syitä ja luvanneet tehdä parannuksen.

  Jonkin aikaa heidän vapaaksipääsynsä jälkeen oli Winston sattunut näkemään kaikki kolme Kastanjapuun Kahvilassa. Hän muisti, miten kauhistuneen lumoutuneena hän oli salasilmällä tarkastellut heitä. He olivat kaikki häntä paljon vanhempia, vanhan maailman jätteitä, miltei viimeiset suuret hahmot, jotka oli säilytetty Puolueen vanhoilta, sankarillisilta päiviltä. Heissä viipyi yhä vielä jotakin maanalaisen taistelun ja sisällissodan loistosta. Winstonista tuntui, vaikka ajalliset tosiseikat jo silloin olivatkin hämärtyneet, että hän oli tuntenut heidän nimensä aikaisemmin kuin Ison Veljen nimen. Mutta vuoden parin kuluttua hekin olisivat lainsuojattomia, vihollisia, saastaisia ja tuomitut häviämään. Ei yksikään, joka kerrankin oli joutunut Ajatuspoliisin käsiin, päässyt lopullisesti irti. He olivat vain ruumiita, jotka odottivat hetkeä, jolloin heidät lähetettäisiin takaisin hautaan.

  Lähimmissä pöydissä ei istunut ketään. Ei ollut viisasta näyttäytyä sellaisten ihmisten läheisyydessä. He istuivat ääneti, ja heillä oli edessään katajanmarjaviinalasit, mausteena neilikka, tämän kahvilan erikoisuus. Näistä kolmesta kiinnitti Rutherfordin ulkomuoto eniten Winstonin huomiota. Rutherford oli aikaisemmin ollut kuuluisa pilapiirtäjä, jonka säälimättömät piirrokset olivat ennen ja jälkeen Vallankumouksen olleet kiihdyttämässä yleistä mielipidettä. Nyt taas, pitkän väliajan jälkeen, hänen pilakuviaan oli »Timesissä». Mutta ne olivat vain entisten piirrosten jäljittelyä, omituisen elottomia ja tehottomia. Hän pureskeli niissä vain entisiä ajatuksiaan — köyhälistön asumuksia, nälkäänäkeviä lapsia, katutaisteluita, silkkihattuisia kapitalisteja. Barrikadeillakin oli kapitalisteilla silkkihattu päässä. Se oli toivotonta ponnistusta päästä takaisin entisyyteen. Hän oli valtavan suuri mies, rasvainen, harmaa tukka mahtavana harjana pään ympärillä, kasvot pusseilla ja uurteiset, ja huulet paksut kuin neekerin. Joskus hän oli varmaankin ollut uskomattoman väkevä. Nyt hänen suuri ruhonsa horjahteli, se oli kumarassa, pullisteli ja vaappui joka suuntaan. Näytti kuin hän hajoaisi silmissä, aivan kuin vuori murenisi palasiksi.

  Oli hiljainen hetki kello viidentoista maissa. Winston ei enää muistanut, miten oli tullut menneeksi kahvilaan siihen aikaan. Sali oli jokseenkin tyhjä. Kaukovarjostimesta kuului räikeän kovaäänistä musiikkia. Nuo kolme miestä istuivat nurkassaan aivan liikahtamatta. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan. Kenenkään käskemättä, kutsumatta toi viinuri heille uudet viinalasit. Heidän viereisellään pöydällä oli shakkilauta nappulat valmiina, mutta kukaan ei pelannut. Ja sitten — sitä kesti kaiken kaikkiaan ehkä puoli minuuttia — kaukovarjostimessa tapahtui jotakin. Soitto muuttui. Siihen tuli jotakin ... mutta sitä on vaikea kuvailla. Omituinen, säröinen, kiljuva, ilvehtivä sävelmä. Winston ajatteli sitä muistissaan »keltaisena sävelenä». Ja sitten ilmestyi ääni, joka lauloi:

  Alla huojuvan kastanjan, kun

  sa hylkäsit mun, ja ma hylkäsin sun:

  he tuolla lepäävät, me täällä lepäämme,

  ja kastanjat huojuvat päällä päämme.

  Yksikään noista kolmesta miehestä ei liikahtanut. Mutta kun Winston vilkaisi Rutherfordin raunioituneita kasvoja, tämän silmät olivat täynnä kyyneleitä. Ja ensi kerran Winston huomasi, huomasi sisäiseksi kauhistuksekseen — eikä hän vieläkään tiennyt, mitä hän silloin kauhistui — että sekä Aaronsonin että Rutherfordin nenäluu oli murtunut.